Aloitin toukokuun alussa määräaikaisen työsuhteen TE-toimiston asiakaspalvelun tuessa tittelillä ”asiantuntija”. Koronan vuoksi töiden alku on ollut tavallisesta poikkeavaa. Perehdytys ja valtaosa rutiinista on tullut tehtyä etänä ja iltakävelyillä on tultu käytyä hakemassa toimistolta papereita. Samalla eristys ihmisistä on tarkoittanut myös eristäytymistä työkavereista ja uudesta työyhteisöstä. Kymmenistä tai jopa sadoista Tampereella olevista vanhemmista työyhteisön jäsenistä olen tavannut alle kymmenen, suurimman osan vain pikaisesti. Tämä ei ole optimaalista, sillä vaikka työpaikalla onkin hyvät verkkotyökalut, niin kynnys soittaa on aina korkeampi kuin huikata viereiseen koppiin. Tämä on totta varsinkin kun ihmisiä ja näiden työtehtäviä ei ennestään tunne.
Uusi työ on ollut minulle paitsi merkityksellinen, niin myös toivottu: luin yliopistolla useita kursseja työmarkkinoista useamman oppiaineen näkökulmasta. Myöhemmin toin esiin gradussani TE-toimiston työntekijöiden kokemuksesta työstään: järjestelmien käyttöä ja lakisääteisten tehtävien tekoa. Työpaikkaa TE-toimistolta aloin ensimmäistä kertaa hakemaan keväällä 2017 harjoittelun merkeissä ja ”oikeaa” työtä heti valmistuttuani kesällä 2019. Tässä mielessä töiden saanti juuri täältä on ollut merkittävä asia. Tuntuu tärkeältä että opiskelualasta on myös käytännön kokemusta, siirryn sitten myöhemmin mihin tehtäviin tahansa.
Samalla tuntuu kummalliselta tehdä työtä jonka parissa olen opiskellut pitkään. Vertasin eräässä verkkopalaverissa olon olevan kuin yrittäisi uida meressä maalattuaan aiheesta monta taulua. Kyllä se jotain auttaa, mutta enimmäkseen ei juuri yhtään: perspektiivi on uusi.
Osansa ymmärtämättömyydessä on myös töiden laadulla. Tällä hetkellä arki on koostunut pitkälti koronan aiheuttaman ruuhkan purkamisesta. Vanhemmat työntekijät kertovat työn arjen olevan monipuolisempaa, mutta toistaiseksi oma kokemus on ollut yhden tehtävän tuottamasta monotoniasta. Tässä on toki hyvänä puolena mahdollisuus oppia yksi tehtävä taustalogiikkoineen hyvin (ja huomaan edelleen yllättyväni kuinka pienet muutokset sanamuodoissa vaikuttavat lopputuloksiin), mutta rutiinin yhteys ihmiskohtaloihin jää muun kokemuksen puutteessa vielä hieman abstraktiksi. Olen ottanut kiitollisena vastaan syliin tipahtaneet henkilöllisyydentarkastussoitot, sillä lyhyetkin puhelut ihmisten kanssa auttavat paremmin muistamaan työn olevan nimenomaan ihmistyötä. Se on tärkeä muistutus syksyllä (toivottavasti!) jatkuvan perinteisen asiakaspalvelun alkua odottaessa.