Artikkelit

Julkaistu

Mitä hallituksemme ajattelee

Olen miettinyt käytännön logiikkaa viime aikoina paljon. Kun vielä mennäkuussa mastodon -kommentti jossa viittasin termiin nimeltä sai joitain jakoja, niin ehkä viitsin kirjoittaa asiasta pidemminkin.

Lyhykäisyydessään Pierre Bourdieun lanseeraama termi tarkoittaa, ettemme voi ymmärtää toimintaa ymmärtämättä päämäärää. Esitellessään termiään Bourdieu käytti muutamaa toistuvaa esimerkkiä, joista tämän tekstin lukijaa kiinnostanee eniten eurooppalaisten aatelistojen ristiinnainti, josta näytösesimerkkinä mainittakoon Habsburgien suku yleisesti, ja Espanjan Kaarle II erityisesti.

Kaarle II:n sanottiin apokryfisesti hämmästyttävän kristillistä maailmaa kieltäytymällä kuolemasta useista perinnöllisistä sairauksista huolimatta. Nopealla Wikipedian vilkaisulla tällä oli (nykytiedon valossa) ainakin aivolisäkkeen hormonipuutoksia ja munuaisten toimintahäiriötä (joka edelleen aiheutti luiden kehityshäiriöitä). Hänellä sanottiin olevan myös vesipää. Lisäksi tämä kärsi monista enemmän-tai-vähemmän kosmeettisista kummallisuuksista, joista kuuluisimpana ”habsburgilaisleuka”.

Vasemmalla Espanjan Kaarle II. Lainatakseni Daily Show:n John Stewartia: oheinen maalaus oli virallinen [Juan Carreño de Mirandan maalama] muotokuva, ja siihen oli tehty kaikki mahdolliset korjaukset jotta malli näyttäisi mahdollisimman edustavalta. Ja jottei kukaan varmasti pitäisi de Mirandaa hovitaiteilijana lahjattomana: keskellä tämän maalaama Venäjän suurlähettiläs Pyötr Potemkin, ja oikealla viisinkertainen(!!) espanjalaisherttua Mendoza. Kaarle II:n leuka oli merkittävä periytyvä ominaisuus, joka löytyi monelta suvun jäseneltä.

Kaarle II:n sukupuu selittää tämän ulkonäön melko tyhjentävästi. Kuten tiedämme, ihmisillä on tavallisesti 2 isoäitiä, 4 isoisoäitiä, ja 8 iso³äitiä. Kaarlella vastaavat luvut oli 1, 2, ja 3.1

Espanjan Kaarle II:n sukupuu.

Bourdieun mukaan tällaiset ”yksinkertaistetut” sukupuut olivat aateliston keskuudessa paitsi yleisiä, niin tarkoituksenmukaisia. Pitämällä sukupuut pienikokoisina, suvun omaisuutta (etenkin maaomistuksia) ei joutunut päälinjan ulkopuolelle perinnönjaossa. Kun samanaikaisesti sukuun naitiin perijöitä sen ulkopuolelta, pystyttiin omaisuuksia kasvattamaan sukupolvi sukupolvelta. Habsburgit vain veivät taktiikan loogiseen päätepisteeseen, mutta eivät todellakaan olleet sen ainoita harjoittajia. Taktiikan toimivuus oli myös ilmeinen: he nousivat pienaatelistostosta2 Euroopan (pl. Venäjän Romanovit) merkittävimmiksi maanomistajiksi (ao. kuva). Logiikkaa lukijalle korostanee että ennen teollista vallankumousta (joka alkoi kehryy-jennyn keksimisestä 1764) ja suhteellisen edun teorian laajempaa tunnettavuutta (n. 1815) omaisuuden tuotto oli suoraan verrannollinen maaomaisuuden määrään. 3

Jos valtio halusi siis keski-ajalla tai modernin ajan alussa kasvattaa sotavoimiaan tai kansainvälistä poliittista asemaansa, se tarvitsi maata.4 5 Niinpä ainoa tapa rikastua (pankkitoiminnan ohella) oli maa-alueiden keräys.

Eurooppa Espanjan Kaarle II:n kuollessa. Kaarle oli kuninkaana punaisilla merkityillä alueilla: nykyisessä Espanjassa, Sardiniassa, Etelä-Italiassa ja Milanossa, ja Belgiassa. Lisäksi suvun toinen haara hallitsi myöhemmin Itävallan keisarikuntana tunnettua aluetta (keltainen), ja oli de-facto Saksojen periytyvä keisari (jonka valta ei tosin ollut erityisen merkittävä). Ennen Kaarle II:sta omistukset olivat yhden ihmisen käsissä. Ei kuvassa: Espanjan siirtomaaomistukset. Lukija voi huomata että Kaarle II:n aikana Espanjan haaran omistukset olivat alkaneet huveta (punainen viivoitus), ja olivat olleet aiemmin vieläkin vaikuttavampia. Vastaavasti Itävallan haaran omistukset olivat kasvussa (keltainen viivoitus). Lähde.

Näin ollen vaikka Habsburgien naimakaupat voivat geneettistä terveyttä arvostavasta, monipuolisten rikastumismahdollisuuksien nykyajasta katsoen vaikuttaa järjettömiltä, oli niiden käytännön logiikka omana aikanaan selkeä ja äärimmäisen toimiva: olihan se johtanut lähes koko läntisen Manner-Euroopan (ym.) herruuteen, tarvitsematta edes käydä sotia: ainoa uhri oli suvun perimän hidas yksipuolistuminen.

Auki selitettynä toiminta ei siis ole kovin kummallinen: jos halutaan terveitä lapsia, hankitaan puoliso kauempaa. Jos halutaan koota ja/tai säilyttää suuria maaomaisuuksia, kannattaa puoliso taas löytää lähempää, ja mieluummin sukukokouksesta. Mutta jos nämä viitteelliset asiat (teollistuminen, suhteellinen etu, perimysjärjestelyt) eivät ole mielessä, niin voi ”serkumpi on herkumpi” -ohjenuoraa seuraava vaikuttaa järjettömältä.6

Ja nyt nykypäivään.

Suomen hallituksen toimintaa on viime vuosina kutsuttu järjettömäksi. Viimeksi 24.4.2026 uutisoitiin että mm. turpeelle asetettua tukea tultaisiin kasvattamaan. Tämä heti sen jälkeen kun edellisenä päivänä oltiin uutisoitu että osa terveyskeskusmaksuista oli hallituskauden aikana kaksinkertaistunut.

Viimeksimainittu tuskin tulee uutisia seuraavalle yllätyksenä, sillä jo kuukautta aiemmin oli Helsingin Sanomat julkaissut uutisen jonkaan mukaan huono-osaisuus yleistyy. Sen yhteydessä julkaistu graafi näyttää melkoiselta epäonnistumiselta:

Lähde: https://www.hs.fi/alueet/art-2000011847562.html

Mutta onko toiminta oikeasti järjetöntä, vai emmekö ainoastaan ymmärrä Orpon ja kavereiden käytännön logiikkaa? Me kansalaisina ajattelemme helposti, että hallituksen tärkein arvo on kansalaisten hyvinvoinnin kasvu, mutta vaihtoehtoisiakin ajatustapoja on. Oikeistossa esimerkiksi on perinteisesti nostettu tärkeämmäksi yritysten kilpailukyky ja mahdollisuus puolustaa maata. Käytännössä tämä on tarkoittanut puolustusmenojen kasvattamista muun budjetin kustannuksella, ja työvoimakustannusten laskua.7 Toisaalta kun samanaikaisesti työväenpuolue SDP tukee Orpon toimia mm. velkajarrun kanssa, niin kyse ei ole hulluudesta, vaan oportunismista: Lindtman tietää että seuraavaan hallitukseen tarvitaan demarien lisäksi toinen suurehko puolue, ja suurista puolueista kokoomus miellyttää eniten. Tukemalla kokoomuksen linjaa nyt, voidaan vaikuttaa seuraavaan hallituskokoonpanoon.

Eli toisinsanoen: jos hallituksen tavoite on hyvinvoinnin kasvattaminen, se on epäonnistunut siinä toistuvasti jo useamman vuoden. Mutta mitäpä jos hallitus ei ole epäonnistunut (niin pahasti kuin ajatellaan), vaan tehnyt määrätietoisesti tavoitteidensa mukaista politiikkaa? Viimeisimmän puoluekannatusmittauksen mukaan (22.4.2026) hallitusta kannattaa edelleen 38% kansasta.8 Lasku on vieläkin matalampaa, jos keskitymme ainoastaan ns. ”todellisiin oikeistopuolueisiin”: kokoomus 20,8>17,6; RKP 4,3>4; KD 4,2 > 3,1. Tästä voimme päätellä että merkittävä osa oikeistopuolueita vaaleissa äänestäneistä ovat niiden hallitustaipaaleeseen vähintäänkin tyytyväisiä:

Hallituspuolueiden yhteenlaskettu kannatus 38%; SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteiskannatus on 44,4%. Helsingin sanomat, huhtikuu 2026.

Kun lähdetään pohtimaan Orpon tärkeysjärjestyksiä hallituksessa, niin on varmaankin hyvä avata tämän omilla puheilla:

”Kun koko ajan saa lukea siitä, miten varsinkin oppositio tai yksittäiset kansalaiset antavat kuvaa siitä, että me teemme jotain pahaa ihmisille… Niin kuin kokoomus haluaisi epätasa-arvoistaa yhteiskuntaa tai ottaa pois joltakin, saatikka että haluaisimme ottaa pois köyhemmiltä ja vähäosaisemmilta. Se oikeasti sattuu.” [Lähde: Verkkouutiset]

Orpon puhe jatkuu alusvaatetonttujen viitoittamalla tiellä: 1. tehdään leikkauksia, 2. ???, 3. pidetään heikoimmista huolta. Tuleepahan hän viitanneeksi historiaankin, kun sanoo että Kokoomus on aina ollut vähäosaisten puolella. Tämä siitäkin huolimatta että sotienvälisen ajan luokkayhteiskunnan rakentaminen ei ole erityinen salaisuus, ja tärkein tapa sen saavuttamisessa oli ammattiliittojen ja vasemmistopuolueiden kieltäminen, ennenkuin Talvisota pakotti kääntämään purtta.9

Retorisesti Orpo toki selittää leikkaukset valtiontalouden tasapainottamisena, ja edelleen isänmaallisuutena. Se että hän kuitenkin mieluummin puhuu siitä että tuntuu pahalta kun väitetään että leikataan köyhiltä koska halutaan epätasa-arvoistaa yhteiskuntaa, samalla kun ei vaivaudu selittämään miksi leikkaa juuri köyhiltä kertoo jotain siitä millainen mediamaisema Suomessa on: en nähnyt tuota puheenvuoroa haastettavan kuin yksittäisten varttipoliitikkojen mikroblogien otoissa, saati sitten lehdistön pääkirjoituksissa. Tämä vaikka Orpon ”osuu heikoimpiin” -juttuja on tällä vaalikaudella ollut toistuvasti. Pelkästään ulkomuistista tulee (aiemmin mainittujen asioiden lisäksi) mieleen arvonlisäveron nosto, rahan kaataminen yksityisten lääkäri-/terveystalojen ajanvarauspalveluihin, osatyöllistettyjen tukien leikkaukset, ansiosidonnaisen rajaukset, lakko-oikeuden rajaukset, sote-palveluiden palvelumaksujen muuttaminen päiväkohtaisesta tapauskohtaiseksi, perustoimeentulon leikkaukset, ja yleisesti vähäosaisempien käyttämien palveluiden leikkaukset. Jos tukiverkosto olisi pysynyt Orpon hallituskaudella tasaisena, ei ruokajonojen pituuden olisi pitänyt kasvaa.

Miten Orpon lainaus sitten pitäisi tulkita? Voin hyvin kuvitella Kaarle II:n sanovan ettei hänen sukunsa ole halunnut saada merkittävää määrää periytyviä tauteja (mutta jos se on suurvaltakunnan hinta..).

Orpon puhetta tarkemmin lukiessa huomaa ettei tämän puheessa kertaakaan mainita hyvinvointia. Sanotaan vain ettei Kokoomus halua ottaa pois köyhemmiltä ja vähäosaisemmilta, ja että haluamme huolehtia vähäväkisistä: ensinnäkään Orpo ei sano tavoittelevansa vähäosaisuuden poistoa, tai edes vähentämistä. Ainoastaan etteivät he kuole. Ja jos tämä tulkinta on lukijan mielestä turhan pahantahtoinen, niin lisättäköön että Orpo jatkaa tavoitteena olevan että Suomi on hyvinvoiva maa (=BKT kasvaa)10myös jatkossa ja että voimme antaa lapsille hyvän koulutuksen, tukea perheitä, pitää huolta meidän vanhuksista ja sairaista ja vammaisista. Huomannette ettei sanota mitään koulutuksen ilmaisuudesta, tai miksei ”vanhuksista ja sairaista ja vammaisista” (työttömiä ei mainita) voida huolehtia nyt. Ja jos ei nyt, niin miksi huolehtia paremmin myöhemminkään?

Occamin partaveitsi siis sanoo ettei Orpo ole hullu, vaan että hänellä on logiikka. Logiikka taas paljastuu tutkiessa toimia oikeiden tietojen varassa: kokoomuslaisessa retoriikassa eriarvoisuus ja valtion varallisuus linkitetään usein yhteen, ja tosiaankin eriarvoisuus on hallituskaudella kasvanut.11 Kokoomuksen sanotaan perinteisesti olleen kiinnostunut puolustuksesta, ja toden totta: tällä hallituskaudella puolustusmenot ovat kasvaneet, samalla kun Suomi on syventänyt riippuvaisuuksia mm. Israelista, samalla kun on valmis myymään Yhdysvalloille sen Grölannin operaatiota varten tarvittavia jäänsärkijöitä12. Kaikki tämä tietenkin perustellaan taloudellisella välttämättömyydellä (siitäkin huolimatta että valtiontalous oli tasapainossa Orpon saadessa sen käsiinsä 2023). Vaikka valtiontalous on varmasti Orpolle tärkeä, niin onko se yhtä tärkeä kuin muutokset joita hallitus on onnistuneesti ajanut? Velat voi aina maksaa pois, mutta esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen polveen tai hyvinvointivaltion turvaverkkoon ammuttuja polviosumia ei niin vain paranneta.

Tällainen retoriikka ei tietenkään ole uutta tai pelkästään Orpolle varattua. Kirjoitin aiemmin kuinka Rosebudin Sivullisen ajo pois Helsingin yliopiston tiloista oli looginen johtopäätös tehdystä ongelmanasettelusta.

  1. Habsburgien sukupuu on sen verran tunnettu, että suvun jäsenet käyttävät sitä nykyään jäänsärkijänä. ↩︎
  2. Omistukset olivat Zürichin länsipuolella, halkaisijaltaan laajemmillaan 75 km. ↩︎
  3. Mainittakoon lisäksi ettei maaomaisuuden tuoton pienentyminen napapiiriä lähestyttäessä ollut myöskään tunnettua. Kun Ruotsille selvisi oma väestömäärä Tilastokeskuksen perustamisen jälkeen 1748, julistettiin tieto sotasalaisuudeksi. Britanniaan verrattava valtiomahti olikin todellisuudessa saarivaltakunnan sotilasmahdista vain kymmenesosa! ↩︎
  4. Nykypäivänä maa-alueet ovat edelleen strategisesti merkittäviä, mutta paljon sitä tärkeämpää on alueella toimivien yritysten kyky jalostaa materiaaleja ja myydä niitä paikkoihin joissa jalostusta ei voida tehdä: esimerkiksi Suomi rikastuu enemmän myymällä kännyköitä kuin sellua.

    Toissijaisesti mainittakoon ”resurssikirous”: resurssirikkaiden maiden tapa myydä luonnonvaroja jalostamatta. Kun kansallisomaisuuden myynti ei vaadi väestön työpanosta, ylikorostuu valtiovallan rooli. Tämä puolestaan mahdollistaa myydyn omaisuuden tuoton käytön poliisivaltion perustamiseen. ↩︎
  5. Tässä kohtaa pitää mainita että kun kyse ei ollut vielä kansallisvaltioista, niin paikallisten kokemukset ja mielipiteet pääkaupungin sijainnista eivät olleet merkittäviä. Ainakaan niitä ei kuunneltu. Maa-alueiden kertyminen alkoi 1800-luvun aikana muuttua myös toisella tavalla haastavaksi, kun valtakunnan alueelle ei oltu valmiita enää hankkimaan vähemmistökieliä tai -uskontoja. ↩︎
  6. Lisäksi lainatakseni William Gibsonia: tulevaisuus ei ole tasaisesti jakaantunut. Maailmassa on edelleen paikkoja joissa teollistuminen ei ole juttu ja elämä tapahtuu ainakin osin omavaraistalouden varassa. Tässä viitekehyksessä sukulaisavioliitot ovat edelleen varteenotettava vaihtoehto. ↩︎
  7. Tämä on mahdollista joko sijoittamalla uuteen teknologiaan, tai sitten yksinkertaisesti jättämällä palkankorotukset maksamatta inflaation syödessä jo maksettavaa palkkaa. Kun kokoomuksen äänestäjille osinkotulot ovat tärkeitä, on helppo nähdä kumpi valinta puoluetta enemmän kiinnostaa. ↩︎
  8. Suomen vaalijärjestelmän ongelmista kertoo ettei hallitus alunperinkään saanut kuin 49,4% äänistä, jotka tosin riittivät 108 paikkaan. ↩︎
  9. Jatkosodan jälkeen Kokoomuksella ei sitten hallitukseen ollutkaan asiaa ennen 1980-luvun loppua, jolloin Kokoomuksen laukaisema kasinotalous johti 1990-luvun lamaan, eikä hyvin ole mennyt senkään jälkeen. ↩︎
  10. Jo Karl Marx huomautti että oikeistoretoriikassa ”rikkaassa maassa asuu köyhä kansa”. ↩︎
  11. Tässä asiasta puhuu silloinen Kokoomusnuorten puheenjohtaja. Linkki. ↩︎
  12. Myytävät jäänsärkijät ovat pienempiä kuin ne joita Suomi käyttää Itämerellä. Toimittajan muotoilun mukaan niitä ei voi käyttää ”Alaskaa pohjoisempana”. ↩︎

Julkaistu

Lisää kevyttä omakustannespefiä verkossa ja Amazonissa

Pari vuotta sitten kirjoitin ”Kevyttä omakustannespefia verkossa ja Amazonissa” -blogipäivityksen. On aika jatko-osalle!

The Years of Apocalypse

Kirjan verkkosivu Royal Road -palvelussa.

Mirian Castrella on sukunsa ensimmäinen joka on päässyt velhoyliopistoon. Opinnot menevät ihan mukavasti, ja tavoite päästä tekemään uraa rakentelemalla höyrykoneiden vastineita jollekin suuryritykselle vaikuttaa ihan mahdolliselta. Sitten kaikki menee pieleen: liittolaissuhteessa oleva naapurivaltio tekee yllätyshyökkäyksen, ja välittömästi tämän jälkeen manasuonet räjähtävät maanpintaan tuhoten rautatieyhteydet naapurikaupunkeihin. Ja sitten kuu tipahtaa taivaalta. Juuri ennen kuolemaansa Mirian saa vision epämääräisesti Suurta muinaista muistuttavasta jumalastaan, jonka jälkeen herää kuukautta aiemmin omasta sängystään.

Ilmeisesti jumala haluaisi estää maailmanlopun, mutta miten se pitäisi tehdä, onkin toinen juttu. Murmelikuukausikierron mukana ei tullut ohjekirjaa. Mirian tekee parhaansa selvittääkseen ongelmaa nykimällä yhtä sun toista narua, mutta pienviljelijän lapsella ei oikein ole tietoa mistä aloittaa.

Kirjailija on tehnyt kaikkensa jotta lukija tipahtaa heti alkuun altaan syvään päätyyn. Paitsi että maailma on kaukana fantasian perusteeseistä (tämä ei ole TSR-pastissi), niin ratkaistavaa ongelmaa ei ole tehty helpoksi. Asiaa ei auta että Castrellan muistissa tuntuu olevan epäilyttäviä aukkoja ja ristiriitoja, joiden olemassaoloa tällä tuntuu olevan itselläänkin vaikeuksia huomata.

Aikakierteet ovat kertomuksina haastavia koska ne muuttuvat helposti yhtä tylsiksi lukijalle kuin mitä kirjoittaja tekee niistä päähenkilölle. Tässä maailmanloppukoukku muuttaa alkuasetelman: Castrella ei vain elä arkea, vaan matkustaa etsien eri alojen asiantuntijoita. Samalla lukijalle tehdään selväksi etteivät toistuvat maailmanloput tee Mirianille hyvää: aikakierre kun on viimekädessä yksinäisyyttä väkijoukossa. Moraaleista on vaikea pitää kiinni, kun lopulta ainoa joka muistaa millaisia kompromisseja on tehty, on tekijä itse.

UraniumPhoenix: The Years of Apocalypse: A time loop progression.

Tarinaa on kirjoitettu tätä kirjoittaessa noin 3000 sivua. Sitä voi lukea ilmaiseksi yo. linkistä, mutta ensimmäiset 500 sivua katoavat kesäkuussa kun editoitu versio ilmestyy myyntiin Amazonissa, todennäköisesti noin kuuden dollarin hintaan.

Chaotic Craftsman Worships The Cube

Kuvakaappaus kirjan verkkosivusta Royal Road -palvelussa.

Ben Heph on luokkaretkellä Meksikossa, kun turistiosuuteen kuuluva luolakierros päätyy maanjäristykseen. Onneksi isekai1 on keksitty, ja hapenpuutteeseen kuolleet opiskelijat heräävät kaikki parhaat roolipelitroopit (ml. hahmolomakkeet) omaavassa fantasiamaailmassa.

Nopean orientaatiojakson aikana opiskelijoille kerrotaan että maailma on keinotekoisesti luotu pelastuslautta. Aiemmin maailmoja on ollut lukemattomia, mutta heinäsirkkalauman kaltainen demoniarmeija on yksi kerrallaan tuhonneet ne, jättäen vain tämän yhden jäljelle. Uudessa maailmassa ollaan saatu olla rauhassa tuhansia vuosia, mutta vastatulleen ennustuksen mukaan demonit löytävät paikalle 30 vuoden sisään. Niinpä jumalat ovat päättäneet hakea muista maailmankaikkeuksista traagisesti kuolleita sankareiksi: muualla syntyneet kun saavat merkittävästi paikallisia paremmat lähtöedellytykset opiskella eritaitaviksi velhoiksi, jousiampujiksi, parantajiksi, yms. Kouluttautuminen on päätetty hoitaa ammattiurheilijasopimuksen kaltaisella järjestelyllä: eri valtiot sponsoroivat tulevien sankareiden opiskelut, joiden aikana nämä saavat oleilla kuin Teemu Selänne ikään. Kun sota lopulta tulee, johtaisivat he sponsorivaltionsa armeijoita taisteluun.

Ikävästi Benin hahmolomakkeen mukaan (jumalat kun ovat tällaiset valintamenettelyä varten kehittäneet) tällä on pätevyyksiä ainoastaan erilaisiin kädentaitoihin. Kun jokamiehentaidoilla ei armeijoita johdeta, lähetetään Ben yhden vuosipalkan kanssa etsimään omaa paikkaansa uudessa maailmassa. Keskustelukumppanikseen Ben saa Myriadin: kuutionmuotoisen jumalan jolla ei ole yhtään palvojaa omasta takaa. Benin lisäksi tarinaan ilmestyy melko varhaisessa vaiheessa kanssa-protagonistiksi succubus Thera: paikallinen seikkailija joka geeniperimänsä vuoksi joutuu pukeutumaan talebanin suosittelemalla tavalla.

Alkuasetelmana Chaotic Craftsman on melko kliseinen: missä se loistaa on hyvä tarinankuljetus, mielenkiintoiset hahmot, sekä hahmojen välinen huumori ja kemia. Jos vertailukohtaa pitäisi etsiä, tulee mieleen vastaavalla tavalla kliseinen Belgarionin taru.

Sanon vielä muutaman sanan otsikosta, joka on enemmän ”teknisesti oikein” kuin tarkka kuvaus perusasetelmasta. Ben on jokapaikanhöylä, mutta ”kaaottisuus” viittaa enemmänkin hänen ja ympäristön väliseen suhteeseen, ei Benin mielenlaatuun: Ben on kaikkea muuta kuin ”lol so random”. Jos TSR-asteikko pitäisi miettiä, sanoisin varmaankin ”True Neutral”: toistuvasti päähänpotkittu Ben ei koe vetoa pyytteettömiin sankaritekoihin, vaan arvonsa tuntevana ammattimiehenä haluaa (mahdollisuuksien mukaan) antaa ajalleen taitojaan vastaavan hinnan. Yksi juonen perusasetelmista onkin Benin suhde perushyvään Myriadiin ja pyytteettömiä sankaritekoja tekemään kaipailevaan Theraan.

ProbablyTurnip: Chaotic Craftsman Worships the Cube

Loppuratkaisua nyt lähestyvässä tarinassa on nyt julkaistu päälle 7000 sivua. Se on kokonaisuudessaan luettavissa yo. linkissä.

  1. Japania: isekai tarkoittaa ”toista maailmaa”. Käytännössä kyse on Veljeni Leijonamieli -tilanteesta, jossa kuolemanjälkeen ei olekaan taivasta, vaan –rummunpäristystä– toinen maailma. ↩︎

Julkaistu

Perintöverosta

Valkoinen norsu. Suomi-Wikipedian mukaan ”Valkoinen norsu on sanonta, jolla tarkoitetaan näennäisen arvokasta, mutta todellisuudessa vain kuluja aiheuttavaa kohdetta”. Tällainen voi olla vaikkapa perintökesämökki.

Perintöverosta puhutaan taas. Tällä kertaa koska Vaisalan perijä tuli julkisuuteen puhumaan sen epäreiluudesta.

Pistän tähän muutaman ajatuksen, niin en koe valtavaa tarvetta kirjoittaa samasta asiasta toistuvasti, niin paljon kuin uudelleenkäsittely tarkentaakin ajattelua. Tekstiä lukiessa pitäkää mielessä etten ole asianajaja, ja vanhempanikin ovat vielä hengissä.

Perintöverokeskustelussa vaivaa ehkä kaikista eniten tapa jolla se niin usein henkilöityy yhteiskuntamme rikkaimpiin. Luemme jostain Vaisalan perijästä, ja hänen omista tulevista haasteistaan yrityksen sukupolvensiirtymän kanssa. Samalla keskustelussa Vaisalan perijät (ja muut vastaavat) muuttuvat yleistapaukseksi. Unohdamme kokonaan kuinka harvinainen erikoistilanne tämä on, kuinka tätä erikoistilannetta on jo nytkin helpotettu, ja mitä perintövero tarkoittaa väestölle yleisesti.

Ennenkuin alan puhumaan enempää perinnönjaoista, niin lienee hyvä sanoa että perintö on aina etuoikeus, ja kuten etuoikeuksien kanssa aina, niin on huonokäytöksellistä valittaa siitä ettei lottovoitto ollutkaan verovapaa, tai niin suuri kuin olisi toivonut. Pienituloisilta ei jää perintöjä ollenkaan. Toisaalta edeltävä sukupolvi saattaa polttaa suurenkin perinnön viinaan (seuraan muutamaakin tällaista tapausta ystävieni kautta), tai koko suvun merkittävä omaisuus saattaa kadota huonosti harkitulla liiketoimella lähes välittömästi, kun nimenkirjoitusoikeus oli perimyssyistä annettu vain yhdelle henkilölle (referoin tässäkin erästä tuttua tapausta). Tiivistetysti, ja muokatakseni vapaasti Mary Schmichin Käytä aurinkorasvaa –esseetä: suuri perintö tai rikas puoliso – et voi tietää milloin sellainen yllättäen katoaa.

Sitten itse asiaan. Aloitetaan sanomalla itsestäänselvyys: perintövero koskee yleisellä tasolla vain harvoja. Sitä ei peritä ollenkaan alle 20 000 € perinnöstä, ja tätä suurempiin summiinkin voi pyytää osamaksua ja maksuaikaa. Yritysten sukupolvenvaihtotilanteissa tuo maksuaika voi olla jopa kymmenen vuotta.

Käytännössä perintövero ei koske edes keskituloisten lapsia. Ensinnäkin koska perittäviä summia pyritään kutistamaan lahjojen kautta (lapsille voi jokaiselle antaa 7500 euroa kolmen vuoden välein, molemmilta vanhemmilta). Tämä tarkoittaa että jos lapsia on vaikka kaksi ja vanhemmilla on yhteinen käyttötili, voi perintö kutistua joka kolmas vuosi 30 000 € pelkästään rahalahjoina (ymmärrettäen perintöverosta ja lahjaverosta puhutaan yleensä samassa yhteydessä: perintöveroon menee se, mitä ei saatu siirrettyä lahjaveroa väistäen). Puhumattakaan tilanteista joissa vanhemmat ostavat tai maksavat lapsille muuten ruokaa ja tavaroita, joiden käyttötapoja on verottajan vaikea seurata. Lahjaveroa vältellen voi kaksilapsinen perhe siirtää seuraavalle sukupolvelle vähintään miljoonan euron edestä riihikuivaa ilman että verottaja pääsee väliin: käytännössä enemmän, jos esimerkiksi autot ovat olleet vanhempien nimissä.

Kun itse perintö tulee maksuun, niin jäljelläolevan vanhemman tilillä oleva osa jaetaan lasten kesken. Jos tämä osa on alle 20 000€, ei perintöveroa myöskään makseta.

Ensimmäinen johtopäätös: perintövero koskee yleensä suomalaisittain lähinnä monimiljonäärien lapsia, Helsingissä olevia asuntoja (joiden hinnat ovat nousseet merkittävästi siitä kun suuret ikäluokat ovat ne nuorena hankkineet), mökki- ja metsätontteja, ja sukupolvensiirtymiä (maatilat ja suuremmat perheyritykset).

Sitten jäljellä oleviin erikoistapauksiin. Aloitetaan asunto-, mökki- ja metsätonteista. Nämä voivat helposti olla ns. ”valkoisia norsuja”: niillä saattaa olla suurikin laskennallinen arvo, mutta vain tilanteessa jossa ne päätetään pistää rahoiksi. Voi esimerkiksi olla että metsä on luonnontilassa ja UPM maksaisi siitä suuriakin määriä, mutta perijät eivät ole halukkaita tälläistä luonnonpilaamista tukemaan. Tai sitten mökki on hieno, mutta ostajaa ei verottajan sopivaksi katsomalla hinnalla löydy. Tai vaihtoehtoisesti asuntoon tai mökkiin sisältyy niin paljon muistoja, ettei sitä haluta myydä vaikkei todellista tarvetta säilyttämiseen olekaan (näistä esimerkkinä voi olla vaikkapa Mika Waltarin asunto: se myytiin vasta 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, siinä kunnossa kun se kuolinhetkellä oli).

Nämä ovat kaikki melko sympaattisia tilanteita. Asunnon tai mökin kohdalla omaisuuden voi yrittää myydä siten että käyttöoikeus säilyy kunnes myyjä on kuollut, ja toisaalta esimerkiksi Luonnonperintösäätiö voi hyvinkin olla kiinnostunut metsän ostamisesta. Toisaalta voi kysyä tuleeko perinnölle paljoa käyttöä: perintöveron maksun lisäksi myös itse kiinteistöomistus voi tulla vaikeaksi kulujen vuoksi, jos omaisuutta ei ole tarkoitus laittaa tunnesyistä esimerkiksi vuokralle.

Toinen johtopäätös: kiinteä omaisuus voi aiheuttaa kikkailuja, mutta siitäkin selvitään ilman että perijän talous, psyyke, tai moraali jää verottajan moukarin alle.

Tämä jättää perintöveron käytännössä koskemaan sukupolvensiirtymiä. Tähän ryhmään kuuluu käytännössä kaksi tapausta: ”vaisalan perijät” jotka tienaisivat miljoonia verokikkailulla (tässä yhteydessä mainitaan usein Ruotsi), ja maanviljelijät. Maanviljely kun on siitä jännittävä juttu, että siihen tarvittavat maat, koneet ja rakennukset voivat olla paperilla hyvinkin arvokkaita, mutta maanviljelijä itse jää pientuloiseksi. Perijä saattaa teoriassa rikastua huimastikin pistämällä tilan ns. lihoiksi, mutta tämä sopii huonosti yhteen sen kanssa, että valtio haluaa jo huoltovarmuudenkin vuoksi varmistaa jonkinlaisen omavaraisuuden. Valtiolla on siis merkittävä syy pitää huolta ettei maanviljelijän lapsi koe sukupolvensiirtymää kovin haastavaksi tai kalliiksi. Tähän liittyy tiettyjä ongelmia (joita Jeremy Clarksonin myöhempi ura havainnollistaa), mutta ei siitä tässä sen enempää.

Ja sitten päästään takaisin Vaisalan perijöihin. Nämä ovat yhteiskuntamme kaikkein hyväosaisimpia, niitä joilla on rahaa niin ettei minkäänlainen lahjojenanto ja kuolinpesien jakamatta jättäminen (jne) riitä. On ihan mielekästä tuoda esiin että kaikki ongelmat voitaisiin välttää jos kirjat siirretään Ruotsiin (se ettei samalla innolla tuoda esiin progressiivisen verotuksen muuttumista regressiiviseksi isommilla summilla on varmaankin ihan sattumaa). Samalla on hieman.. sanotaan nyt vaikka epäilyttävää.. vaatia perintö- ja lahjaveroista luopumista, koska sitä ei jossain muualla kerättäisi. (Varsinkin kun Suomen valtiotalous on aika huonossa jamassa, ja edellämainittu vero keräsi vuonna 2024 vajaa 1,3 miljardia euroa.) Verolla on kuitenkin hyviä syitä olemassaoloonsa senkin lisäksi että tuo rahaa valtion kassaan: se kun omalta osaltaan auttaa eriarvoisuuden pitämistä järkevissä rajoissa. (Eriarvoisuus taas ei ole oikein minkään tutkimuksen mukaan hyvä asia, mutta tämäkin on taas toinen juttu.)

Kolmas ja viimeinen johtopäätös: Paljon mielekkäämpää kuin perintöverosta luopuminen olisi vaatia sen tason yhtenäistämistä EU:n viitekehykseksessä. Ja yleensäkin vaatia verokeinottelun vaikeuttamista. Se ettei tähän ole poliittista tahtoa (kuten voimme todeta vaikkapa Panaman paperien suomalaisten jälkiselvittelyiden kohdalla, tai kuinka Poliisin veronkiertorahoitus on tuottavuudestaan huolimatta aina viittävailla vainaa) ei ole syy sen korosttamatta jättämiseen perintöveron sijaan.

EDIT: Ensimmäisessä versiossa sanoin ettei perintöveroa tarvitse maksaa ennenkuin kuolinpesä on jaettu. Tämä oli virhe, ja on nyt korjattu. – 16.1.2026

Julkaistu

Yhteismaan ongelmasta

Olen käynyt tämän keskustelun useamman kerran viimeisen parin kuukauden aikana, joten koen tarpeelliseksi kirjoittaa näkemykseni kertaalleen auki, etten joutuisi enää palaamaan asiaan toistuvasti.

Yhteismaan ongelma (englanniksi Tragedy of the Commons) on tilanne jossa yhteisessä käytössä oleva resurssi tuhoutuu ylikäytön seurauksena. Ilmiö ei ole uusi: sitä käsitteli ainakin Aristoteles kolmisensataa vuotta ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin 1800-luvulla englantilainen taloustieteilijä William Forster Lloyd kirjoitti pamfletin samasta käyttäen esimerkkinä ylilaiduntamista. Samanlaisiin päätelmiin päätyi taloustieteilijä Ludwig von Mises 1940-luvulla metsien ylihakkuiden kohdalla. Kaikki tämä on melko kiistatonta.

Ongelmaksi nousee eräs Garett Hardin. Hän oli koulutukseltaan ekologi, mutta sen lisäksi että kuvaili vaikutusvaltaisessa esseessä 1968 yhteismaan ongelmaa hyvinvointivaltion viitekehyksessä ja antoi sille nimen jota tässäkin päivityksessä käytän otsikkona hän oli myös rasisti, kannusti ”rotupuhtautta”, ja valkoista ylivaltaa. Hardinin näkemyksiä aiheen tiimoilla oli useampia, mutta ylilaiduntamisen lisäksi tämä kirjoitti muun muassa siitä kuinka hyvinvointivaltio tuottaa vääränlaisia kannustimia, jotka jatkuessaan johtavat niihin turvautuvien valtioiden tuhoon. Asiaan enempää menemättä, niin pummit hankkii sossutukien vuoksi lapsia, jne. Tasapuolisuuden vuoksi sanottakoon, että Hardin uskoi (aivan oikeutetusti!) malthusialaisiin ”rajallinen maapallo” -ajatuksiin, jotka eivät olleet 1900-luvun toisella puoliskolla kovin suosittuja ”kaikkiin ongelmiin on helppo ratkaisu”-näkemysten saadessa alaa (nykyään tunnetuin tähän liittyvä fraasi on varmastikin edelleen käytössä oleva ”ikuinen talouskasvu on mahdollinen”).1

Yhteismaan ongelman olemassaolo oli siis osoitettu melko kiistattomasti. Merkittävä kysymys oli lähinnä, että jos kerran yhteismaat johtavat ylilaiduntamiseen yms., niin miksi yhteismaita on edelleen olemassa? Eikö niiden pitäisi olla kaikkien tuhoutuneita? Tämä on aihe josta Elinor Ostrom sai sittemmin Nobel-palkinnon. Hän osoitti etteivät yhteismaat ole hallitsemattomia, vaan niitä käyttävien keskuudessa syntyy yhteisöjä jotka estävät niiden ylikäytön: esimerkiksi järvikalastuksesta elävä yhteisö alkaa seurata vedestä nostettavien kalojen määrää ja painoa. Näin jos merkkejä ylikalastuksesta alkaa ilmetä, osaa yhteisö itsenäisesti vähentää kalastusta. (Ja mikäli joku kieltäytyy, hänelle voi alkaa tulla ”onnettomuuksia”).

Tästä päästään kohtaamaani ongelmaan: olen toistuvasti törmännyt näkemykseen että koska Ostrom voitti Nobelin yhteismaiden ympärille muodostuvia yhteisöjä käsittelevillä tutkimuksillaan, niin yhteismaan ongelmaa ei ole olemassa. Täten jos joku kaikesta huolimatta uskoo Hardinia (tai käyttää tämän lanseeraamaan termiä) on hän vähintäänkin ajastaan jäljessä, ja on mahdollisesti myös rasisti.2

Ongelma tässä koirapillihypoteesissa on, että vaikka yhteisö saattaa hallita yhteismaata onnistuneesti välttäen Hardinin muotoileman ongelman, niin se ei välttämättä aina ja/tai ikuisesti hallitse sitä. On täysin mielekästä pohtia mitä tapahtuu tilanteissa joissa yhteisö hajoaa, menettää kyvyn hallita ympäristöään, tai yhteisöä ei alunperinkään synny.

Ja siltä varalta että tämä kuulostaa kuumalta otolta, niin tässä on itsensä Ostromin vuonna 2008 kirjoittama tiivistelmä The New Palgrave Dictionary of Economics (2ed) -tietosanakirjaan Hardinin termistä:

Käännös leipätekstistä: Yhteismaan ongelma syntyy tilanteissa joissa on vaikeaa ja kallista estää mahdollisia käyttäjiä resursseista joilla on rajattu kantokyky. Tämä johtaa resurssien ehtymiseen niitä ylenmäärin käyttävien yksilöiden taholta, sen sijaan että käyttöä rajattaisiin kaikkien eduksi. Pessimismi käyttäjien kykyyn hallita resurssia ylikäytön estämiseksi on johtanut keskitettyihin hallintoratkaisuihin [esimerkiksi valtion tai yritysten toimesta -JM]. Nämä keskitetyt ratkaisut ovat kuitenkin itsekin johtaneet resurssien ylikäyttöihin. Käytännössä, varsinkin tilanteissa joissa käyttäjät kykenevät keskustelemaan keskenään, on usein luotu keskinäisiä sääntöjä jotka johtavat resurssinkäytön rajoittamiseen sen jatkuvan käytön varmistamiseksi.

Selkeyden vuoksi sanottakoon että Ostromin teksti on tiivistelmä sanakirjamääritelmästä, joka itsessään on tiivistelmä tutkimuksen yleistilasta, joka taassen on tiivistelmä kirjakatsauksista. Se ei siis missään nimessä ole täydellinen! Tästä huolimatta Ostrom mainitsee että käyttäjät USEIN luovat sääntöjä, VARSINKIN jos kykenevät keskustelemaan keskenään.

Mutta mitä jos käyttäjät eivät kykene keskustelemaan keskenään? Tai keskustelulle ei sallita antaa merkitystä? Tai potentiaalisia käyttäjiä on niin paljon, ettei paikalla olevilla käyttäjillä ole mitään sanomista käytön rajaamisen suhteen?

Selkeitä esimerkkejä tällaisista tilanteista on vaikkapa

  • Stellerin merilehmät (joka näyttivät kai lähinnä norsun kokoisilta hylkeiltä), menivät löydöstä sukupuuttoon yhdessä sukupolvessa (1741 löytö, sukupuuttoon julistaminen 1768; välissä 27 vuotta). Alueella vain metsästämässä käyneet eivät välttämättä jakaneet edes yhteistä kieltä, saati asuintiloja. On helppo uskoa etteivät alueelle juuri saapuneet metsästäjät tienneet paljonko merilehmiä oli olemassa, saati sitten kuinka määrä oli muuttunut, tai edes paljonko kantaa vuosittain ”harvennettiin”. Toisin sanoen: yhteisöä ei koskaan muodostunut.
  • Ikuinen syyskuu. Vuosikausia Internetin edeltäjiä käyttivät vain tutkijat ja opiskelijat. Niinpä laajamittaisesti uusia käyttäjiä tuli lähinnä syyskuussa, lukuvuoden alkaessa. Vanhat käyttäjät kokivat että juuri nettiin tulleet nuoret eivät osanneet talon tapoja, vaan käyttäytyivät huonosti kunnes yhteisö onnistui opettamaan heidät tavoille. Näin katsottuna ”syyskuun” pystyi tunnistamaan paitsi vuodenkierrosta, niin keskustelutason hetkellisestä romahduksesta. Vuoden 1993 loppupuolella Internet-yhteyksiä alettiin kuitenkin myydä myös kaupallisesti, ja uusia käyttäjiä alkoi valua sisään jatkuvana, päättymättömänä massoina. Vanhojen käyttäjien näkökulmasta syyskuu 1993 ei koskaan loppunut (ja on siis ikuinen). Toisin sanoen: yhteisö ei kykenyt sosiaalistamaan uusia jäseniä. Olen nähnyt muutamia tutkimuksia joiden mukaan jos uusia käyttäjiä tulee lyhyessä ajassa yli ⅕ alkuperäisen yhteisön määrästä, ei yhteisön alkuperäisiä sääntöjä kyetä enää sellaisenaan noudattamaan, vaan yhteisönrakennus pitää vähintäänkin aloittaa alusta. Ikuisen syyskuun tapauksessa (kun verkko ei ollut vielä hajonnut lukemattomille keskustelulaudoille, vaan kaikki olivat samoilla uutispalstoilla) tätä rakennusta ei jatkuvan virran vuoksi voitu tehdä.
  • Skotlannin ylämaiden maatalousyhteisöjen tuho. Itsenäisen Skotlannin ylämailla oli ollut käytössä järjestelmä, jossa kylien puolustus ja infrastruktuuri oli annettu luottamustoimeina laird’eille. Kun Skotlanti ja Englanti yhdistyivät, lairdit samaistettiin lainsäädännössä englantilaisiin lord’eihin, jotka omistivat hallinnoimansa alueet. Kun lairdien lapset sitten oli tarpeeksi pitkään lähetetty Lontooseen verkostoitumaan, katkesi myös heidän sosiaaliset siteensä kotiseutunsa asiakkaisiin. Kun heille lopulta ehdotettiin että kyläläisten maavuokrien sijaan parempaa tuloa saisi irtisanomalla vuokrasopimukset ja muuttamalla maat lampaiden viljelymaiksi, tarttuivat he ideaan innolla. Lopulta ylämaat jäivät asumattomiksi: kyläläiset muuttivat kaupunkeihin, joissa lairditkin jo entuudestaan asuivat. Jäljelle jäivät muutamat lammaspaimenet. Toisin sanoen: yhteisö menetti kykynsä hallita resurssejaan lainsäädännön edessä.3

Ylläolevaan olen saanut kuulla vastaväitteitä näiden esimerkkien johtuvan kapitalismista. Kyse ei olisi siis yhteismaan ongelmasta, vaan kapitalismin tragediasta. Tähän voi sanoa että vaikka kapitalismin perusluonteeseen kuuluu tietty ”mikään rahamäärä riitä” (tehokkuutta ja vaurautta haetaan yli yksilön, yhteisön, tai luonnon hyvinvoinnin), niin yhteismaiden ylikäyttö edeltää kapitalismia. Esimerkiksi maurit saapuivat nykyisen Uuden-Seelannin alueelle 1300-luvun alussa: seuraavan 200 vuoden aikana merkittävä osa alueen suurista eläimistä päätyi Stellerin merilehmän tavoin sukupuuttoon. Samoin kävi Siperiassa mammuteille. Vastaavia suurten eläinten sukupuuttoja löytyy kaikkialta minne ihmiset ovat laajentuneet. Toisaalta kuten aloitin: ensimmäisenä ongelmasta kirjoitettiin jo ennen kristinuskon perustamista.

Toinen kuulemani vastaväite on, että vaikka yhteismaan ongelma olisi totta, ei siihen ole pakko viitata Hardinin keksimällä termillä. Tämä on totta. Toisaalta kommunikoinnin tarkoitus on tulla ymmärretyksi, ja erikoistermistön käytön idea on vähän niinkuin välttää kirjoittamasta esseetä tilanteessa jossa erikoisterminkin käyttö kelpaa.

On toki mahdollista käyttää termiä ja pistää perään asteriski ja fraasi ”Hardin oli paska tyyppi”, mutta aina se ei ole mahdollista, esimerkiksi mikroblogialustojen ollessa kyseessä. Lisäksi voi argumentoida että Hardinin nimeäminen jos mikä nostaa hänet kuolemattomaksi, ei sanakirjasta löytyvän termin käyttö.

  1. Ajatus teknologisen kehityksen mahdollistamasta ikuisesta kasvusta perustui muutamaan yksittäistapaukseen, jotka kannattanee erikseen mainita. Ensinnäkin Vihreä vallankumous oli 1900-luvun toisella puoliskolla moninkertaistanut ihmiskunnan käytössä olevan ruokamäärän, ja samanaikaisesti penisiliini oli hävittänyt monia kulkutauteja, ja halpa öljy oli moninkertaistanut yhden ihmisen käytössä olevan tehokkuuden käyttäen raaka-aineena fossiilisiin varastoitunutta energiaa, eli työtä. Nämä kaikki olivat yhdessä johtaneet hyvinvointivaltioiden syntymiseen toisen maailmansodan jälkimainingeissa (esimerkiksi Suomen koko väestön kouluttamiseen perustuva peruskoulujärjestelmä ja nykyinen työttömyysturvajärjestelmä ovat molemmat rakennettu 1960-luvun aikana). Tilannetta voi kuvailla vaikkapa sanomalla ettei nykytilaa nähty enää resurssipuutteista johtuvina (kuten aiempina vuosisatoina), vaan keskusteluna siitä kuinka tätä resurssien runsautta tulisi hallita. Kun kylmä sota sitten loppui ilman ydinlaskeumaa, innokkaimmat iloitsivat historian olevan nyt ohi. ↩︎
  2. Parhaassa tapauksessa minulle kerrottiin (ilman ajatusprosessin avaamista) että yhteisön voimaannuttaminen se vasta äärioikeistolaista onkin. (Tai kuten termin voi myös muotoilla: kommunismi on fasismia.) ↩︎
  3. Hieman vastaava tilanne ovat kalastusoikeudet. Tunnetusti eräs merkittävä syy Somalian merirosvouteen on muiden maiden kalastuslaivastojen työskentely vailla lupia Somalian merialueilla (kun valtiolla ei yleisistä syistä juuri ole merivoimia jotka kykenevät turvaamaan sille kansainvälisten sopimusten sallimat alueet), johtaen kalastajien tarpeeseen löytää toisia elinkeinolähteitä yhteismaiden köyhdyttyä. Kuten merirosvous.. ↩︎

Julkaistu

Mastodon ja sisällön löytäminen

Olen ollut huomaavinani että verkosta löytyy useampi viesti siitä kuinka Mastodon-tili tehdään, muttei juurikaan siitä kuinka Mastodon-tiliä käytetään – varsinkaan suomeksi. Ainoa näkemäni yleinen ohje on ”seuraa paljon tilejä”, mutta tämä jättää epämääräisyydessään toivomisen varaa.

Olen asian tullessa puheeksi useamman kerran kirjoittanut yleisimmät kuopat auki. Aikaa säästääkseeni kopioin ne nyt tähän myöhempää käyttöä varten:

Mastodon1 on monella tavalla kuin sähköposti: jos et ole kertonut osoitetta muille, ei postiakaan kannata tarkistaa. Kuten sähköposti, voi Mastodoniakin käyttää useammalla tavalla, eikä yksi tietty tapa ole toista parempi.

Lyhyesti Mastodon kuitenkin tiivistyy kahteen eri yläkategoriaan: lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Pistin näitä koskevat tekstit alla oleviin pudotusvalikoihin. Klikkaa lukeaksesi lisää!

LUETTAVAN LÖYTÄMINEN ja seurattavien hankinta


Mastodon on aika tylsä jos muiden tekstejä ei löydy. Tässä neuvoja aikajanan täyttämiseen!

Helpoin tapa saada laadukasta sisältöä on tilata Trendaa -tili, johon on koottu suomalaisten käyttämien palvelimien eniten jaettuja viestejä: https://mstdn.social/@trendaa. (Jos yhdysvaltalainen kulttuuri kiinnostaa, niin https://social.ketupat.me/@hype voi olla kiinnostava.)

Trendaa -tilin profiili.

Toinen helppo tapa saada kiinnostavaa sisältöä on asiasanojen tilaus. Olen yrittänyt kerätä kattavaa listaa, mutta erinäisten syiden vuoksi se on ollut vaikeaa. Helpointa on varmaan katsoa mitä asiasanoja Trendaa -viesteissä on käytetty, tai mitä muut seuraamasi tilit ovat käyttäneet. Yleisesti kannattaa kuitenkin tilata vähintään oma kotikaupunki (esim. #Tampere: [palvelimen url tähän]/tags/tampere; vaihtoehtoisesti sanan voi laittaa hakupalkkiin). Itse käyttämiäni hakusanoja ovat mm. esittely, politiikka, sarjakuva, autoilu, pyöräily, kävely, yhteiskunta, luonnonsuojelu.

Jos käyttämäsi palvelin ei ole yksi Trendaan seuraamista, kannattaa myös vilkaista mitä viestejä omalla palvelimella on viime aikoina suosittu osoitteessa [palvelimen url tähän]/explore, joka Mastodon.social:in kohdalla löytyy täältä: https://mastodon.social/explore. Käyttöliittymästä löytyy tätä varten todennäköisesti myös oma nappi, joka saattaa olla esimerkiksi suurennuslasi, tai ylä-oikealle nouseva osakekurssi.

Kuinka profiilin buustit kytketään pois.

Jonkinlaisena protippinä mainittakoon vielä kaikki palvelimella julkaistavat viestit. Jos palvelin on suomalainen tai muuten pieni, viestimäärä lienee määrältään ja laadultaan sellainen, että tästä on sellaisenaan hyötyä. Sivu löytyy osoitteesta [palvelimen url tähän]/public/local. Käyttöliittymässä linkkiä todennäköisesti edustaa nappi, jossa on maapallo. Jos valittu palvelin on suuri ja ulkomaalainen, sisältöä voi kuitenkin paljon ja se on usein huonolaatuista.2

Mielenkiintoisen tilin löytyessä kannattaa se tilata erikseen. Jos tili jakaa muiden päivityksiä liikaa, voi tilin buustaukset kytkeä pois päältä.

KIRJOITTAMINEN ja keskusteluun osallistuminen


Tämä on heille joilla olisi tarkoitus ns. mikroblogata omia mielipiteitä, tiedotteita, tai ottaa osaa keskusteluihin.

Allekirjoittaneen profiilin graafiset elementit syksyllä 2025.

Profiiliin ei ole pakko (eikä välttämättä edes suositeltavaa!) laittaa omaa nimeä.3 Profiilia ei kuitenkaan kannata jättää tyhjäksi: miksi seurata profiilia joka on niin keskeneräinen, ettei edes profiilikuvaa ole laitettu?

Allekirjoittaneen profiilin tietolaatikot syksyllä 2025.

Tietolaatikossa oleva ”seison näiden takana” kentän sisältö on luettavissa: Rauha Palestiinaan ja Ukrainaan; Eläköön sosialismi, tasa-arvo, ja vapaus SEKÄ sateenkaarijutut joihin transoikeudet sisältyvät, pelastetaan maapallo/ilmasto, ei etuvartiosto-aatteille (monarkismi, fasismi, marxismi-leninismi).


Toisaalta viesti on olemassa aina viitekehyksessä. Jos viitekehystä ei ole, voi viestiä olla vaikea ymmärtää (mitä tarkoittaa ”rakastan kotimaatani”, jos kotimaata ei ole mihinkään merkitty?). Täyttämätön profiili myös vihjaa, ettei sisältökään ole kovin kiinnostavaa, tai ainakaan helppolukuista.

Tässä kohtaa kannattaa todeta ettei profiilin kuvituskuvien tarvitse olla mitenkään kovin ihmeellisiä: sellaiseksi kelpaa vaikka kuva itselle tärkeästä esineestä, taustakuvaksi missä esine aikaansa viettää (esim: kirja ja kirjahylly; jalkapallo ja jalkapallokenttä; ihminen ja tämän kotikaupunki/työpaikka/harrastuspaikka). Graafisella näyttävyydellä on toki puolensa, muttei sitä keneltäkään odota. Kehuja ei ainakaan saa: olen itse säätänyt profiilini grafiikkaa toistuvasti vuosien varrella, enkä muista että olisin saanut siitä yhtäkään kommenttia.

Sen sijaan tekstipuolen tietolaatikkoon kannattaa laittaa vähintään oma sijainti itselle mielekkäällä tarkkuudella, mikä ei tarkoita että sen tarvitsisi olla kovinkaan tarkka: ulkomaalaisille riittää jos tässä lukee ”Finland”, suomalaiselle väestölle maakunta tai ”kaupunkimainen taajama pääkaupunkiseudun ulkopuolella”, jos kotikuntaa ei koe hyväksi pistää.4 Vapaavalintaisesti tähän voi pistää myös sellaisia asioita kuin kotisivut, kielitaito, tai vaikka poliittisia mielipiteitä.

Allekirjoittaneen vapaakenttä syksyllä 2025.

Vapaakenttään voi soveltaa samaa suuripiirteisyyttä kuin grafiikkapuolelle. Tähän voi merkitä onko harrastuksia, millainen perhe, tai miten aikaa katsoo parhaaksi käyttää. Itse pistin koulutustaustani: yhtäältä moni viestini käsittelee yhteiskuntaa, ja toisaalta koska koen sen kertovan jotain temperamentista ja arvomaailmasta.

Allekirjoittaneen esittelyteksti vuodelta 2023, sellaisena kuin se näyttäytyi loppuvuodesta 2025.

#Esittely
Ensimmäinen mitä yleensä ehdotetaan on kirjoittaa viesti jossa kerrot itsellesi tärkeistä asioista. Tässä kohtaa ei ole niinkään tärkeää mitä kirjoittaa, kuin miten viestin päättää: lopussa oleva #Esittely -asiasana jakaa viestin kaiken kansan tietoon. Asiasanaa käyttämällä on myös helppo löytää muiden käyttäjien profiileja. (Englanniksi vastaava termi on #introduction.)

Muuta hyödyllistä

Tykkää muiden kirjoittamista viesteistä! Tykkäys toimii Mastodonissa lähinnä lukukuittauksena. Koska Mastodon ei jaa lukijoista tietoa, ei kirjoittaja tiedä josko hänen päivitystään on luettu ellei kukaan tykkää tai kommentoi. Mikään ei motivoi kirjoittamaan lisää kuin se, että aiempi viesti on luettu!

Jaa muiden kirjoittamia viestejä! Koska Mastodonissa ei ole algoritmia, eivät viestit näy muille kuin heille jotka ovat viestin tilanneet (eli seuraavat käyttäjää, tai käyttäjän viestiin laittamia asiasanoja). Jakamalla viestin eteenpäin myös omat seuraajasi näkevät tärkeäksi näkemäsi viestin.

Tarkista viestisi meta-asetukset! Jos viestin näyttötila on jokin muu kuin ”Public”, ei viestissä olevat asiasanat näyttäydy asiasanahauilla (eli viesti ei näy heille jotka eivät ole tiliäsi muuten tilanneet).

Yleinen viestikenttä, jossa meta-asetukset yläkulmassa.

Myös viestin kieli kannattaa merkitä oikein. Tärkeimpänä se vaikuttaa siihen toimiiko viestien kääntö vieraille kielille (jos asetus on ”suomi” mutta viesti on kirjoitettu saksaksi, ei käännöstoiminto esimerkiksi englanniksi toimi). Toisaalta jos käyttäjä on ilmoittanut haluavansa nähdä ainoastaan suomenkieliset viestit, niin päivitys ei ilmesty live feedsiin, jos viestin kieleksi on meta-asetuksista asetettu englanti.

  1. Tai laajemmin fediverse: puhun tässä nyt yleisesti Mastodonista, mutta oletan että valtaosa ehdotuksista pätee myös Pixelfediin yms. ↩︎
  2. Live Feeds periaatteessa näyttää viestit ainoastaan käyttäjän asetuksissa merkitsemillä kielillä. Valitettavasti monet käyttäjät jättävät kirjoittamiensa viestien meta-asetukset englanniksi, jolloin englantia osaava käyttäjä näkee käytännössä lähes kaikki palvelimella julkaistut viestit. Ratkaisuna on ottaa tiliasetusten kielivalikoimasta pois englanti. [Edit Profile > Preferences > Other] ↩︎
  3. Omalla kohdallani koko nimen käyttö on kompromissi: valitan usein kotipaikkani ongelmista, ja toisaalta kiinnostuksenkohteeni ovat sen verran rajattuja että henkilöllisyyteni on kuitenkin helppo päätellä. Lisäksi harrastan keskusteluja joissa on mielekästä tuoda esiin viitekehys jossa viesti on kirjoitettu. ”Fasismilla on etunsa” on esimerkki mielipiteestä joka luetaan aika eri tavoin riippuen siitä mitä profiilissa lukee. ↩︎
  4. Oma tarkka sijaintini heijastelee varttipolitikoinnin tuottamia haasteita: minusta on verkko täynnä tekemiäni vaalikoneita, joissa ilmeisistä syistä selviää asuinpaikkani tarkasti. ↩︎

Julkaistu

Velattomuus harhakuvana menestymisestä

Robert Ekman. Kerjäläisperhe maantiellä. 1860.

Viime päivinä on (jälleen) puhuttu velkaantumisesta. On otettu Suomen velkaantumisaste ja sanottu yksinkertaistaen, että velkamäärä osoittaa Suomen olevan ”Kreikan tiellä”, tai muuten maalailtu kauhukuvia kuinka velka osoittaa meidän olevan (vaihtelevasti) joko moraalisesti rappeutuneita, tyhmiä, tai muuten vain vaarantavan Suomen valtion itsenäisyyden ja tulevaisuuden. Tämä siitäkin huolimatta, että yksiselitteisen huonosta finanssipolitiikasta huolimatta meillä on edelleen vähemmän velkaa kuin vertaisryhmillämme Euroopassa, ja luottoluokituksemme heijastaa finanssipolitiikkaa, ei velka-astetta.

Retorisesti velka onkin kätevä: sillä voi perustella vaikka mitä, koska ”nyt on pakko”. Ei tarvitse perustella, ei tarvitse etsiä vaihtoehtoja: on pakko. Tuliselta pannulta on pakko hypätä pois, vaikka sitten tuleen.

Velattomuuden arvostaminen historiaallisesti nousenee (ainakin) kolmesta historiaallisesta tapahtumasta, tai oikeammin niiden paremminpäin selittämisestä:

1800-luvun lopussa JV Snellman ei valtiovarainministerinä halunnut ottaa Suomelle lainaa, vaan antoi mieluummin kansan vaipua nälänhätään, jopa kannibalismiin. Kymmenesosa kansasta kuoli. Omana aikanaan nälänhätä haluttiin maalata kansan tyhmyytenä ja puhdistavana tulena: se olisi tapahtunut koska maanviljelyksemme oli niin kehittymätöntä, ettemme kyenneet ruokkimaan itseämme. Maata kiertävä nälkäisten joukko oli tässä luennassa hetkellinen kipu, jonka jälkeen maanviljelyksemme kehittyisi ja vastaisi paremmin eurooppalaisia vertailukohteita. (Todellisuudessa taustalla oli kapitalismin aiheuttama yhteisöllisten turvaverkkojen tuhoutuminen, valtion viljavarastojen puute, kerran-vuosisadassa tapahtunut useamman viljakasvin kuoleminen kesken kasvukauden hallaan, ja erkaantuminen luonnosta: nälänhätä oli pienemmillään siellä missä kalastus ja metsästys oli edelleen mahdollisuus.) Myöhemmin opetusministerinä Snellmann pääsi kirjoittamaan virallisen tulkinnan tapahtumista. Tuloksena tänäkin päivänä oppikirjoissa muistutetaan nälänhädästä valtionrakennuksen merkkipaaluna, siitäkin huolimatta että nälänhätä päättyi vasta lainan ottamiseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomi otti Yhdysvalloilta lainaa välttääkseen nälänhädän. Yhdysvalloille laina (joita oli jaettu ympäri Eurooppaa) oli paitsi taloudellinen toimi, niin poliittinen: nälän partaalla olevan mantereen kansat olisivat saattaneet ryhtyä vaatimaan Venäjän esimerkin mukaisesti vallanvaihtoa, jos vyötä olisi pitänyt jatkuvasti kiristää. Toisin kuin muut Euroopan maat, Suomi myös maksoi velan takaisin. Tätä on pidetty merkittävänä kansallisylpeytenä, siitäkin huolimatta ettei velkaa oltu Yhdysvaltain puolelta tarkoitettu maksettavaksi. Maksamisesta oli toki hyötyä: tietyissä piireissä se yhdessä ”Talvisodan myytin” kanssa oli merkittävä maankuvan luoja, jonka arvoa on yritetty mittailla vuosikymmeniä. Samalla kannattaa muistaa arvon syntyneen siitä että vain yksi maksoi: jos kukaan ei olisi maksanut, ei tätä olisi pidetty Suomen syynä, ja maksetut rahat olisi voitu käyttää johonkin muuhun. Sivuhuomiona voinee myös mainita että maksamisen arvo Yhdysvaltain sisäpoliittisena puheena (joka päätyi sikäläisiin oppikirjoihin asti, kuten täällä usein muistetaan mainita) tuli juuri siitä että Suomi maksoi. Jos kukaan ei olisi maksanut, ei asia olisi ollut merkittävä: asiasta olisi ollut konsensus. Mutta koska Suomi maksoi ja muut eivät, niin paikallisille suurvalta-aseman hinnan kanssa kipuileville nousi lyömäase: muutkin olisivat voineet maksaa (toisaalta se ettei muut suurvallat maksaneet, osoitti Yhdysvaltojen olevan siirtymässä paikalliselta tasolta globaalille). Tässä mielessä ”luokan priimus” oli myös ”opettajan lellikki”, ja vertaisryhmänsä petturi. Näiden karkeiden sanojen jälkeen kiirehdin vielä sanomaan ettei tämä ole itsessään paha juttu, mutta mainitsemisen arvoinen jo siksi että se oli Suomen Yhdysvaltojen suhteen alku.

Kolmas velkaan liittyvä tapahtuma on tietenkin vuoden 1990 pankkikriisi. Suomessa oli pitkään harjoitettu politiikkaa jossa pankit eivät saaneet jakaa lainoja enempää kuin niillä oli varallisuutta. Kokoomuksen johdolla tästä oli 1980-luvun aikana luovuttu, jolloin pankit olivat alkaneet ottamaan ”dollarilainoja” Yhdysvalloista, joita sitten lainasivat edelleen asiakkailleen. Lainatalouden hulluus yksilöityi valokuvaan, jossa pankinjohtaja istui pankkinsa edessä kottikärryllinen rahaa vieressään, valmiina jakamaan rahaa ohikulkijoille nimikirjoitusta vastaan. Kun markan arvo sitten romahti (oma kertomus tämäkin), niin nousivat lainojen korot jopa 20 prosenttiin. Pankit yrittivät saada omansa pois vaatimalla velkojen takaisinmaksua välittömästi, mikä sitten johti velkoja ottaneiden yritysten romahdukseen, ja kulutusluottoja ottaneille loppuelämän kestäviin velkoihin. Sivumainintana lisättäköön että kun velkajärjestelyt oli tehty, niin valtion halussa olleet ”roskapankin” velat (ne joita ei kukaan uskonut kyettävän voitavan maksaa takaisin) myytiin 5% nimellisarvosta ulkomaille (eli 100 markan lainakirja myytiin 5 markalla eteenpäin). Vaihtoehtona olisi ollut velkojen anteeksianto, mutta tämän uskottiin heikentävän kansan moraalia ja toimivan ikävänä ennakkotapauksena (jottei kukaan kutsuisi puolueelliseksi, mainittakoon tämän tapahtuneen Lipposen sateenkaarihallituksen aikaan, vastuuministerinä ollen Vasemmistoliiton Siimes).

Mutta se menneisyyden esimerkeistä. Miksi velattomuus sitten on harhakuva menestyksestä?

Yleisestihän tiedetään (vaikka hallituksemme on tämänkin unohtanut) että velkaa voi ottaa joko syömiseen tai sijoituksiin: on helppo ymmärtää että jos tiedetään kalliossa olevan paksu kultasuoni, niin kaivos kannattaa perustaa vaikka velaksi. Ja jos arvometallisuonia on useampi, niin lainoja kannattaa sitten myös ottaa useita. Tämä voi kuulostaa yksinkertaiselta, muttei ole: takavuosina keskustelin erään Tampereen kuntapolitiikon (jonka mainitsen olleen sekä asiaan erikoistunut korkeakoulutettu, että broilerikasvattamon tuote1) siitä voiko kaupunki ottaa lainaa ratikan pidentämiseen siitäkin huolimatta, että olimme yksimielisiä lainan maksavan itsensä takaisin paitsi rahallisesti, niin myös hyvinvointina.

Toisaalta kaikki sijoituksetkaan eivät ole kovin järkeviä. Juuri nyt Tampereella puhutaan kaupungin maksamasta hankkeesta, jossa (kaupungin omistaman) Särkänniemen pääportti oli tarkoitus saada kulkemaan museolaivoja sisältävän sataman yli. Tapaus on edelleen kesken, mutta tiedossa olevien faktojen mukaan museolaivat piti siirtää satamasta vaikka erikseen oli päätetty, ettei näin tultaisi tekemään. Sillan rakentamiseen laitettiin viisi miljoonaa euroa. Kun rakentaminen oli jo aloitettu, Särkänniemi ilmoitti että juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan pääporttia ei tultaisikaan siirtämään (tutkimuksen valmistumista olisi ehkä kannattanut odottaa ennen rakentamisen aloittamista).

Sijoituslainan vastakohtana nähdään ns. syömälaina. Nekin jotka myöntävät että sijoituslainoja kannattaa joskus tehdä, ovat usein mieltä ettei syömälainaa ainakaan kannata ottaa.

Samalla syömälaina määritellään liian laajasti. Saatamme esimerkiksi ajatella, ettei meillä ole varaa vaikkapa johonkin yliopiston professuuriin, joten siitä pitää luopua. Tällöin ajatuskulkuna on ettei yliopistolla ole varaa professorin palkkaan, unohtaen ettei professuurin ylläpidossa makseta ainoastaan kuukausipalkkaa, vaan mahdollisesti jopa vuosisatoja kerrytetyn asiantuntemuksen ylläpitokustannuksia. Otetaan esimerkiksi suomalainen arkeologia: jos sen professuurista luovuttaisiin, niin paitsi ettei meillä ole professoria, niin meillä ei myöskään ole ketään joka pystyisi opettamaan seuraavaa professoria, jos sellainen joskus haluttaisiin hankkia. Samalla Museovirasto (ymv.) eivät kykene enää hankkimaan koulutettuja työntekijöitä. Ulkomailla voidaan käydä hakemassa jotain tietämystä, mutta edes Britannian huippuyliopistoissa ei opeteta suomalaista historiaa, tai millaista tutkimusta täällä on aikoinaan tehty. Kaikki aiemmin kirjoitetut kirjat (ja eri arkistoihin talletetut näytteet ja paperit) toki säilyvät, mutta emme tietäisi mitä niissä lukee, tai että ne ovat edes olemassa. Yksinkertaisena esimerkkinä institutionaalisen muistin toiminnasta kertoo vaikkapa hiljattain tullut uutinen Kansalliskirjastoon arkistoon päätyneestä Gustav Klimmtin piirroksesta. Piirros oli ollut kirjastolla jo vuodesta 1943, mutta sen olemassaolo oli unohtunut. Vasta kun eläköitynyt kirjastonhoitaja kuuli Ateneumin tekevän Klimmtistä näyttelyn, tuli hän lähettäneeksi kuraattorille aiheesta sähköpostia. (Linkki2)

Toisaalta ”syömälaina” on itsessään arvouttava termi: se kun saa ajattelemaan Snellmanin toimineen oikein ajaessaan kansan kuolemaan nälkään (kirjaimellisesti!). Eettisesti (moraalisesti, inhimillisesti) olisi kuitenkin parempi puhua syömälainan sijaan turhista lainoista: lainoista, jotka eivät säilytä arvokasta menneisyyttä (kuten yliopiston professuuri), tai rakenna arvokasta tulevaa (kuten Tampereen ratikka), tai muuten vain osoita täydellistä ihmisyyden puutetta.

Edellä mainittu teksti tiivistettynä nelikenttään ”VELAN TYYPIT” Akselit ovat Tarpeellinen / Tarpeeton; Ylläpito (riskitön) / Sijoitus (riski). Esimerkit kannattavista veloista on professuuri, nälänhädän esto, ratikka. Esimerkit kannattamattomista veloista turkistarhauden tuet ja Särkänniemen uusi silta.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Velka on muutakin kuin taloudellisia sijoituksia tai moraalisia päätöksiä. Kyse on myös liittoutumisesta: laina on side ottajan ja antajan välillä. Se millainen side on, riippuu määristä ja muista tekijöistä, mutta yleisesti pätee vanha vitsi jonka mukaan satasen laina on ottajan vika, mutta miljardi antajan. Esimerkkejä näistä siteistä on vaikkapa suurvaltojen perinteinen temppu antaa vaikutuspiirissään oleville vasallivaltioille lainoja paitsi pitääkseen nämä tyytyväisinä, niin myös pitääkseen nämä kurissa. (Siksi järkevään valtionhoitoon kuuluu huolehtia, ettei valtiolla ole suuria yksittäisiä saajia. Tämä osoittautui Kreikan virheeksi: koska lainat oli annettu matalalla riskillä siinä uskossa että euroalue takaisi painostuksen alla lainat yhteisvastuullisesti, sai Kreikka niskoilleen hajanaisen sijoittajajoukon sijaan lähimmät liittolaisensa.) Etelä-Amerikassa onkin takavuosina ollut tapauksia, joissa uusi hallinto on kieltäytynyt ottamasta vastuuta edellisen hallinnon ottamista lainoista. Toisaalta Putin teki kovasti töitä maksaakseen Neuvostoliiton ja keisarivallan aikaisia lainoja ennenkuin aloitti laajentumispyrkimykset Euroopan suuntaan.

Kolmas asia mikä velan suhteen kannattaa huomata on paljonko se tulee maksamaan. On ilmiselvää että jos velalla rakennetaan kultakaivos, kannattaa se ottaa vähän korkeammallakin prosentilla. Toisaalta jos velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin, niin samantien rahat voi polttaa vaikkapa kokkona Kansalaistorilla. Tähän liittyen onkin hyvä muistaa valtion velkojen olleen pitkälti negatiivisella korolla, kunnes muutama vuosi sitten Valtiovarainministeriö maksoi nämä velat pois etuajassa uusilla veloilla, joiden korko oli merkittävästi positiiviinen. Se miksi näin tapahtui, paljastunee jonain päivinä lapsenlapsillemme. Seuraukset sen sijaan olivat ilmeiset: pian tämän jälkeen alkoi se käärmeen piippuunlaitto, jota tällä hetkellä kutsutaan velkakaton asettamiseksi.

  1. Ja selvennykseksi tarkennan, että nämä ovat molemmat positiivisia kuvauksia. Vain hölmö ei arvosta korkeakoulutusta ja vuosia jatkunutta diletanttiutta). ↩︎
  2. Mainittakoon että Yleisradio ja Helsingin Sanomat kertovat uutisesta eri tavoin. Yleisradion uutisessa näyttelyn kuratoinut Anu Utriainen sai sähköpostin Kansalliskirjaston eläköityneeltä kirjastonhoitajalta, joka paljasti, että kirjaston varastosta löytyy Klimtin portfolio eli teosten kansio. Kukaan muu ei asiasta tiennyt. Helsingin Sanomien uutisessa (linkki) Kansalliskirjasto ei Ateneumin tietojen mukaan ole esitellyt portfoliota näyttelyissään, mutta intendentti Anu Utriainen sai tietopyynnöllä kuulla siitä. Halutessaan näitä kappaleita voi vertailla ja miettiä, mitä ne kertovat maailmankuvasta. Helsingin Sanomien toimittajan maailmankuvassa puuttuva tieto on mahdollista saada tietopyynnöllä, miettimättä ollenkaan miksi tietopyyntö oli ymmärretty tehdä. ↩︎

Julkaistu

Disneyn saapuminen Suomeen

Ubi Iweksin piirtämä Osku Kani (Oswald the Lucky Rabbit). Kuva Wikipediasta(linkki).

Tein taannoin huvikseni Kansallisarkiston sanomalehtihaussa selvitystä siitä miten Disney hahmoineen rantautui aikoinaan Suomeen. Siltä varalta että joku kokee asiat mielenkiintoiseksi, niin tässä keskeiset löydöt ja niistä tehdyt ajatukset.

Ennen vuotta 1930 ei Disneystä mainittu suomalaisissa lehdissä ollenkaan. Tämä ei sikäli ole yllättävää, että ensimmäinen Mikki Hiiri -piirretty on vuodelta 1929, ja tätä edeltävät Alice -komediat (1923 – 1927) tai Osku Kani (1926) eivät tainneet olla läpimurtoteoksia – ainakaan Suomessa.

Vuonna 1930 Walt Disney mainitaan kahdesti: ensiksi Filmiaidassa 1. helmikuuta 1930, jossa julkaistiin Lontoon -kirjeenvaihtajan Sven Lagergren edeltävänä joulukuuna kirjoitetut kuulumiset. Tässä yhteydessä mainitaan että ”viime aikoina on täällä useissa teatteriessa alettu esittää täyteohjelmina mainioita piirrettyjä pila-äänielokuvia. Näiden elokuvien tekijä on eräs Walt Disney niminen taiteilija. Hän mestari alallaan. Hänen hiiriperheensä seikkailut ovat todellisia yleisönumeroita. Säestävä puhe ja musiikki tehostavat erinomaisesti vaikutusta.” (Linkki kuvatiedostoon.)

Alice the Lumber Jack -elokuvan (1926) juliste (klikkaa koko kuva auki). Elokuvat tehtiin samalla tekniikalla kuin mm. 1950-luvun Maija Poppanen: Margie Gay näytteli kameran edessä, ja tämän ympärille on myöhemmin animoitu piirroshahmoja ja taustoja.

Seuraava maininta Disneystä onkin Aamulehden aloittama jatkosarja 11. maaliskuuta 1930, jota seuraa seuraavana päivänä (surullisen)kuuluisa ”Tämä herra on Mikki. Kotoisin pimeimmästä Afrikasta” -teksti1, jossa toimitus esittelee eilen alkaneen jatkosarjakuvan (jonka olen ajatellut julkaista blogissa kokonaisuudessaan ensi tammikuussa, kun sarjakuvan tekijänoikeudet ovat varmasti vanhentuneet). Se että Mikki meni lähes täydestä tuntemattomuudesta jatkosarjakuvaksi vaikuttaa nykynäkökulmasta kummalliselta, mutta siihen lienee joku syy joka minulle joku päivä ehkä selviää. Aikana ennen televisiota, sanomalehti saattoi olla helpoin tapa esitellä uusi hahmo yleisölle? Samalla ilmestymisen takana lienee hiljaisia signaaleja ulkomailta: valintaa ei ole tehty tyhjiössä.

Seuraavana vuonna Disney ja Mikki alkavat olla useammin esillä. Helsingin sanomat julkaisee 4.9.1931 kirjeenvaihtajan kirjoittaman jutun Kuinka Mikki-hiiri syntyi (linkki)

Tämän jälkeen juttuja alkaa olla enemmän. 1930-luvun lopulla Disneyllä alkoi olla Suomessa jo paitsi toimintaa (Mikki-Hiirellä oli omia kuvakirjoja), niin nimellä myytiin myös Suomen Osuuskauppojen Keskusliiton (SOK, eli S-ryhmä) toimesta suklaata ja kahvia:

Viimeisenä kuriositeettina mainittakoon vuoden 1939 lopulla Elokuva-aitassa julkaistu essee Mikin ja Akun eroista, jonka voi myös nähdä Mikin sivuunjääntinä Disneyn maskottina Suomessa.

Mainitsen tämän tässä, koska kirjoittaja tuntuu kertovan enemmän ajastaan kuin hahmosta sellaisena kuin me hahmon tänään tunnemme: Aku-ankka on sotajalalla kaikkia ja jokaista vastaan. Hänellä ei ole mitään harhakuvitelmia. Hän ei usko oikeuden eikä hyvyyden voittoon. Hän uskoo vain raakaan väkivaltaan ja voimaan. Sellaisena hän ihmeellisen sattuvasti kuvastaakin juuri meidän aikamme elämänkäsitystä. Vahvemman oikeus ja heikon turma on ajan tunnussana. [–] Aku-ankalla ei ole ystäviä, ei ketään sellaista, johon kannattaisi ehdottomasti luottaa. Hänen elämssään ei ole myöskään sijaa rakkaudelle. [–] Tappionsa ja vastoinkäymisensä hän ottaa filosofin tyyneydellä. ”Elämä nyt on kerta kaikkiaan sellaista”, hän tuntuu ajattelevan. ”Niinkauan kuin nyrkit kestävät, siinä kyllä jotenkuten pärjätään. Kun nyrkit heikkenevät.. no niin, silloinhan on kaiken loppu. Mutta toistaiseksi ei hätää.. siis eteenpäin vain..”

Jutusta voi myös huomata että Aku-ankka -nimeä käytettiin myös toista maailmansotaa edeltävästi: tässä yhteydessä en lähde selvittämään milloin nimi tuli käyttöön (Seura oli julkaissut Akua vuodesta 1937 nimellä Ankka Lampinen), mutta usein nykyisen käännöksen lähteenä pidetään Sirkka Ruotsalaista, ja viitekehyksenä Aku Ankka -lehteä 1950-luvun alussa. Jäljempi ei ainakaan liene tämän Elokuva-aitan numeron perusteella oikein!

Elokuva-aitan tekstistä näkyvä empatiattomuuden nostaminen hyveeksi tuntuu paitsi hyvin ajankuvaan sopivalta – Puolaan hyökkäyksestä oli 10 viikkoa, ja Talvisodan alkamiseen 2 -, mutta ikävästi myös nykyajalta: empattiattomuuden hyveistä on puhuttu viime aikoina paljon paitsi Yhdysvalloissa, niin myös Suomessa. Onneksi toki ettei enää Disneyn hahmojen yhteydessä.

Samalla sotaan on hyvä päättää arkistojen selailu. Sodan aikana materiaalia tuli maahan vaihtelevasti, ja vaaran vuosien aikana sitäkin vähemmän. Kun ”normaali” elämä sitten alkoi, oli maailma jo erillainen.

Lopuksi sanon vielä Mikin Suomenvalloituksen viitekehykseksi jotain Mikki-nimen yhteydestä hiiriin, varsinkin satuihin liittyen. Georg Malmsténhan kuuluisasti joutui 1930-luvulla tekemisiin Disneyn kanssa levytettyään useamman lastenlaulun jossa seikkaili Mikki-niminen hiiri (”Merihädässä” ja ”Vuorenpeikko” tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta näitä oli lukuisia muitakin). Kun Disney tuli kappaleista kyselemään, kertoi Malmstén (väitetysti) että laulujen Mikki oli eri Mikki, vaikka hiiri olikin. Disney ei viitsinyt viedä tapausta oikeuteen: lakihistoriaa tuntemattomana olen miettinyt johtuiko tämä siitä ettei tavaramerkkilainsäädäntö tuolloin ollut erityisen vahvaa, vai epäilikö Disney muuten ettei tähän kannattaisi käyttää panoksia. Sattumasta on vaikea puhua, kun ruotsinkielinen Malmstén oli levyttänyt kappaleet myös äidinkielellään, käyttäen hahmosta nimeä Musse.

Varmistin varmuuden vuoksi löytyykö Mikistä hakutuloksia lehtiarkistosta ennen vuotta 1929: mahdotontahan ei ole sekään että kääntäjä olisi mennyt siitä mistä aita on matalin ja antanut hahmolle jo käytössä olleen nimen tai sen mukaielman (muistan lapsena olleeni hämmentynyt kuinka Jänis Vemmelsääri oli eri hahmo kuin Väiski Vemmelsääri).

Kansalliskirjaston lehtiarkiston hausta kuitenkin löytyikin osumia ”Mikki hiiri” -hakusanalla ja nimenomaan satuihin viitaten: yllättäen Mikki oli kuitenkin hiiri…kissa (oheiset esimerkit ”Pääskysestä”).

  1. Tekstin alku jossa kerrotaan Mikin kotiseudusta ja seikkailuista on levinnyt internetissä jo vuosikausia, mutta vähemmän tunnettu on sen loppuosa, jossa sarjakuvan tekijäksi mainitaan Disneyn pää-animaattori Ubi Iweks (Iweks todellakin kuvitti sarjakuvan, mutta käsikirjoituksesta vastasi itse Disney; pian sarjakuva siirtyi kuitenkin kokonaisuudessaan Floyd Gottfredsonille.) (Linkki artikkeliin.) ↩︎
Julkaistu

Ongelmien asettelusta ja vääristä johtopäätöksistä

Tällä viikolla Jare Tiihonen (joka työelämässä käyttää nimeä Cheek) mainitsi Palestiinan tilanteen olevan itselleen kestämätön seuraavasti (linkki):

– Tässä on kyse ihmisyyden puolella olemisesta – se lasten lahtaaminen, kymmenien tuhansien lahtaaminen. [- -] [M]e tuetaan tätä, mitä Palestiinassa nyt tapahtuu. Se on mulle se ongelma. Se on niin mun arvojeni vastaista. Ja sitten sanotaan, että teemme kaikkemme. Joo, ihan varmaan.

Tämän jälkeen Tiihonen mainitsee, että vaikka on talouspoliittisesti oikealla, niin äänestää jatkossa ihmisarvot edellä. Tähän liittyen Mastodonin vasemmistokuplassa ihmeteltiin kuinka Tiihonen oli alunperinkään onnistunut asettamaan oikeistolaisen talouspolitiikan1 ja ihmisoikeudet keskenään suht sopuisaan maailmankuvaan.

Tiihosen maailmankuvan tarkastelussa voi käyttää apuna kuukautta aiemmin julkaistua ulkoministeri Elina Valtosen2 ajatusta ihmisoikeustilanteen parantumisesta Euroopassa (linkki):

– Nyt [verrattuna 50 vuoden takaiseen] ne [Baltian maat] ovat täysvaltaisesti paitsi Euroopan unionin jäseniä myös Naton jäseniä. Siellä ihmisillä on poliittiset vapaudet ja täydet ihmisoikeudet, jotka meilläkin ovat. Ne ovat osa syrjimätöntä markkinataloutta, jossa kaikilla ihmisillä on myös mahdollisuus vaurastua.3

Ajatusta voi pyöritellä siten, että Valtonen puhuu parempien ihmisoikeuksien epäsuorista merkeistä (EU:n ja NATO:n jäsenyys), ja ihmisoikeuksien seurauksista (vaurastumisen mahdollisuuden kaikille tarjoava markkinatalous). Koska Baltiassa ja Suomessa on poliittisten vapauksien merkit (EU- ja NATO-jäsenyydet) ja poliittisten vapauksien seuraukset (”syrjimätön markkinatalous”), täyttyy siellä myös täydet ihmisoikeudet ja poliittiset vapaudet. Mutkikkaasta muotoilusta huolimatta toimittaja lienee sen ymmärtänyt ja hyväksynyt, koska juttuun ei ole liitetty jatkokysymystä tai toimittajan tekemää tarkennusta.

Merkittävää tässä ajatuksessa on ettei poliittisia vapauksia tai ihmisoikeuksia ole paalutettu mihinkään tutkimukseen tai tilastoon, vaan indikaattoreihin: jäsenyys valtioliitossa, jäsenyys sotilasliitossa, ”syrjimätön markkinatalous”. Joskus tällaiset yksinkertaistukset ovat käteviä, mutta ne voivat johtaa myös harhaan (murhamysteereissä ”paukahtava pakoputki” on lähes aina pistooli; teessä oleva ”miellyttävä mantelinen maku” taassen rotanmyrkky).4 Tämän tekstin viitekehyksessä on mielekästä pohtia, mistä puhumme, kun puhumme Valtosen käyttämistä termeistä — ja ennenkaikkea markkinataloudesta.

Purkaakseni Valtosen väitteen osiin, niin toki Euroopan unioni pyrkii olemaan tasa-arvoa teoriassa ja käytännössä tukevien valtioiden yhteenliittymä.5 Toisaalta sillä on sellaisia jäseniä kuin Unkari, jossa ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia on merkittävästi rajoitettu. NATO puolestaan on sotilasliitto, jonka jäsenet ovat luvanneet puolustaa toisiaan. Sen jäseniin hyväksyttiin myös fasistinen sotilasdiktatuuri (Portugali 1933 – 1974). Näin ollen kummassakin tapauksessa kyse ihmisoikeuksien takuusta on enemmänkin korrelaatiota kuin kausaatiota: EU:n ja NATO:n jäsen on yleensä ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia asukkailleen myöntävä maa, mutta jäsenyys ei sitä itsessään takaa. 6

”Syrjimätön markkinatalous” on hieman monimutkaisempi pohdittava. ”Markkinatalous” tarkoittaa yksinkertaisesti, että ihmiset voivat myydä tuotteitaan: sellainen kuuluu kaikkien ihmisten koskaan muodostamiin yhteisöihin: syrjimättömyys on eri asia. Esimerkiksi merkantilismin aikaan Suomessa tukkukauppaa (ostoa ja myyntiä) sai tehdä vain porvarit (1870-luvun loppuun).

Valtonen on oikeassa että syrjimätön markkinatalous olisi osa toimivien ihmisoikeuksien seurauksia, mutta tässä tapahtuu jännä jippo: emme tiedä onko meillä syrjimätöntä markkinataloutta! Olisi helppo väittää, ettei se ole kapitalistisessa järjestelmässä7 mahdollista, mutta tämä on tässä yhteydessä sivuseikka.8

Tästä päästään takaisin Tiihoseen. Oletan hänen ajattelevan Valtosen tavoin että EU, NATO, ja ”syrjimätön markkinatalous” yhdessä takaavat parhaan tavan parantaa ihmisoikeuksia. Useinhan sanotaan kapitalismin nostaneen ennennäkemättömän paljon ihmisiä absoluuttisesta köyhyydestä,9 jolloin kapitalismin ja ihmisoikeuksien ristiriitaa ei välttämättä arjessa huomaa, varsinkaan jos lähipiirissä ei ole väliinputoajia ”pyhiä köyhiä”.10

Ongelma nostaa päätään vasta tilanteissa joissa joudumme katsomaan lähemmin kapitalismin seurauksia paitsi teoriassa (”nostanut lukemattomia absoluuttisesta köyhyydestä”) niin käytännössä. Palestiinan kansanmurhan hyväksyntä ei tapahdu suomalaisten oikeistopuolueiden pahuutta, vaan koska se noiden aiemmin ilmoitetun kolmen perusteesin – EU, NATO, ”syrjimätön markkinatalous” – vastaista. EU:lle, koska sen keskiössä on toisen maailmansodan trauma yleisesti ja juutalainen valtio erityisesti (”jos se on Israel, se on ok”); NATO, koska haluamme ostaa ja myydä Israelin kanssa aseita; ”syrjimätön markkinatalous”, koska moraalin mukaan toiminta on moraalittomia kohtaan syrjivää. Kysy vaikka asevalmistaja Nammon konserninjohtajalta, jonka mielestä olisi ”vaarallista” jos asevalmistaja ryhtyisi poliittiseksi eikä myisi niille joilla on varaa ostaa. (Linkki)

PS.

Loppuun haluaisin lisätä, ettei tuo Valosen tapa asetella ongelma tarkoitushakuisesti ole rajoittunut pelkästään politiikkaan. Rosebud Sivullisen tapauksessa oli kyse samasta: kun yliopiston rehtori viimein avasi sanallisen arkkunsa, muotoili hän näkemyksensä seuraavasti:

– Jotta sivistyksen vaaliminen onnistuisi tulevaisuudessakin, Helsingin yliopiston täytyy tukea sitä muilla toiminnoillaan. Yksi niistä on liiketoiminta. [- -] Kirjakauppa on ollut tieteen ja kulttuurin ystäville tärkeä kohtaamispaikka, jonka poistuminen Kaisa-talosta on monille suuri menetys. Myös yliopiston kannalta on harmi, että keskustelut ja neuvottelut Rosebudin kanssa eivät johtaneet Kaisa-talon osalta jatkosopimukseen. (Linkki)

Eli toisinsanoen: Helsingin yliopiston tärkein tavoite on maksimoida tuotto. Tuottoa voidaan sitten kanavoida sivistyksen vaalimiseen. Kun ongelman asettelee näin, on Rosebudin kohtalo paitsi ymmärrettävä, niin jopa pakollinen. Jollain toisella ongelmanasettelulla tulos olisi voinut olla toisenlainen: olisi saatettu vaikka miettiä tuottaako humanistista ja yhteiskuntatieteellistä kirjallisuutta myyvän suurkaupan läsnäolo yliopiston tiloissa enemmän sivistystä, kuin yliopisto menettää pienemmillä vuokramaksuilla. Tällöin rehtori olisi voinut sanoa, että ”sivistyksen vaaliminen” olisi vaatinut vuokratulojen määrän optimointia muuten kuin maksimin kautta. (Lisäksi sanottakoon, ettei väitetyistä neuvotteluista Rosebudin kanssa ole ilmeisesti pystytty esittämään minkäänlaisia todisteita.)

  1. Jonka yleisesti ajatellaan pyrkivän omistavan luokan tuottojen maksimoimiseen työväenluokan hyvinvoinnin kustannuksella. Esimerkiksi laventamalla progressiivista verotusta, tarjoamalla verovähennyksiä jotka kohdistuvat rikkaimpiin, tai muuten heikentäen työväenluokan neuvotteluasemaa työhönsä tai siitä maksettavaan palkkaan. ↩︎
  2. Asian kannalta lienee hyvä mainita, että Valtonen on taustaltaan mm. taloustoimittaja, kansainvälisessä pankissa uraa tehnyt taloustieteilijä, ja oikeistolaisen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja. ↩︎
  3. Valtosen ajatus ei ole täysin selkeä, mikä annettakoon hänelle anteeksi: monimutkaisiin asioihin on vaikea keksiä yksinkertaisia vastauksia, varsinkaan kun toimittaja pitää nauhuria naamaa vasten. ↩︎
  4. Tai toisinsanoen: emme saisi sekoittaa asian kuvausta itse asiaan. Kuvaukset ovat asiayhteyttä havainnollistavia, eivät sitä määrittäviä. . ↩︎
  5. Eri asia on sitten mitä tämä ”tasa-arvo teoriassa ja käytännössä” tarkoittaa: EU itse rakentuu tietyille oletuksille neoliberalismin eduista, joita voidaan pitää kyseenalaisina. ↩︎
  6. Puhumattakaan Kreikan ajasta sotilasdiktatuurina 1967 – 1974; toisaalta Turkin demokraattisuus sen jäsenyyden aikana voisi olla aihe pidemmällekin keskustelulle. Valtosen haastattelun aikoihin Britanniassa on pidätetty ihmisiä terroristeina, jos heidän voidaan päätellä tukevan vandalismia protestina harjoittavaa Palestine Actionia. ↩︎
  7. Selkeyden vuoksi sanottakoon, että markkinatalous siis viittaa tuotteiden myyntiin. ”Syrjimättömässä markkinataloudessa” tukkukauppaa saa siis tehdä kuka vain tahtoo. Kapitalismi taas viittaa tuotantovälineiden omistukseen (Marx), tai/ja ajattelutapaan jossa rahaa pyritään kerryttämään itsestäänselvyytenä (Weber). ↩︎
  8. Argumentin vuoksi mainittakoon Amazonin toimintatavat: yritys on vivuttanut välittäjänasemaansa luodakseen yhä uusille tuotealueille monopoleja (”ainoa tavaran/palvelun myyjä”) kuluttajiin päin, ja toisaalta sijoittamalla jakelukeskuksiaan alueille joissa se on ainoa merkittävä työnantaja (eli monopsoni: ”ainoa työn ostaja”). Yritys siis syrjii paitsi yritysasiakkaitaan (nappaamalla heiltä asiakkaita), niin työntekijöitään (heikentämällä heidän neuvotteluasemaansa). ↩︎
  9. Samalla unohtaen miten he sinne joutuivat. ↩︎
  10. Pyhät köyhät, eli köyhät jotka ovat ”tehneet kaiken oikein” ja silti päätyneet välilinputoajiksi: ovat käyneet koulut hyvin arvosanoin, jaksaneet yrittää, käydä töissä, syöneet vitamiininsa, liikkuneet aktiivisesti ja käyttäneet alkoholia kohtuudella jne… mutta syystä tai toisesta se ei ole riittänyt, vaan ollaan syrjäydytty. Jos väliinputoaja ei onnistu kaikkia tässä (tai myöhemmin hetkessä) keksittyjä kriteerejä täyttämään, on väliinputoaminen oma vika, eikä kapitalismin syytä. ↩︎

Julkaistu

Ihminen on laumaeläin, eli kuinka kohtasin myöhäiskapitalismin kolme henkeä

Kerronpa teille kolme keskenään linkittyvää, lyhyen ajan sisällä tapahtunutta kohtaamista, jotka kaikki tapahtuivat junissa.

Ensimmäisessä juttelin vaihtoa odotellessa vierustoverin kanssa. Keskustelu oli alkanut hänen huomattuaan minun olleen lievästi eksynyt, mutta jatkunut kun kävi ilmi että olimme matkalla kohti samaa määräasemaa. Kaiken muun keskellä hän sitten kertoi minulle uskovansa ihmisten olevan perusluonteeltaan itsekkäitä. Ajatus oli minulle jossei uusi, niin vähintäänkin harvinainen arjessa kohdatuksi. Tapahtuneessa hetkessä en osannut kommenttiin reagoida, mutta asia jäi vaivaamaan.

Kyseinen pessimisti oli kotoisin Puolasta, mutta asunut pitkään ulkomailla. Omien sanojensa mukaan ei ollut juuri tekemisissä paikallisten kanssa. Elämä koostui työstä (oli ilmeisesti jonkinsortin ohjelmistonkehittäjä), puolison ja koiran kanssa vietetystä ajasta, ja löytökoirien sosiaalistamisesta adoptointia varten. Puhetavaltaan hän oli kärsivällinen, ja kun kävi että jaoimme eriävät maailmankuvat, osasi käsitellä asiaa rauhallisesti, mikä ei ole aina itsestäänselvää. Sanon tämän osoittaakseni ettei hän ollut (ainakaan ilmiselvästi) erityisen paha ihminen. Hän lähestyi tuntematonta auttaakseen tätä hämmennyksen keskellä ja harrasti löytökoirien sosiaalistamista. Kumpikaan ei ole empatiavajeisen persoonan ajanviete.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin yksin vaunussa kuuden penkin hytissä, kun sinne saapui yhdysvaltalainen miljonääri (ohjelmistonkehittäjä tämäkin) vaimoineen. Useamman tunnin matkan aikana keskustelimme muutamistakin asioista, mutta viimeiseksi (ennenkuin hän päätti ettei kanssani kannattanut vaihtaa ajatuksia) puhuimme arjen riskien hallinnasta. Olin esittänyt että nuorille aikuisille ja turisteille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin seesteistä elämää viettäville keski-ikäisille, koska riskienhallinta kumpuaa tiedosta. Jos ei ole tietoa (tai tieto ei olekaan asiayhteyteen sopivaa, kuten käy matkustaessa vieraissa kulttuureissa), ei voi arvioida riskiä oikein: missä kaupunginosissa on turvallista kulkea pimeällä, onko katuruoka maultaan ja hygieenialtaan ostamisen arvoista, tai kuinka todennäköisesti järven jää kestää ihmisen painon.

Keskustelukumppanini otti melko vähämerkitykselliseksi tarkoitetun kommentin vakavissaan. Hän kertoi kiihkeästi riskienhallinnan epäonnistumisen olevan aina oma vika, koska kaikkeen voi varautua. Ihmisen tulisi aina tarkkailla ympäristöään huolellisesti, ja arvioi oman työkokemuksensa Yhdysvaltain erikoisjoukoissa valmistaneen häntä hyvin matkustamiseen turistina. Sitäpaitsi merkittäviä riskejä ei ole arjessa kovin paljoa, koska riski usein uhkaa myös ympäristön turvallisuutta. Ympäristö siis suojelisi turistia valistuneesta itsekkyydestä. Ruokamyrkytys esimerkiksi johtaisi seurauksiin ravintoloitsijalle. Yritin ehdottaa ettei kaikki riskit johdu siitä että joku muu on rikkonut tietoisesti toisten turvallisuutta.1 Jos vaikka turisti nielaisee kinder-munan kokonaisena ja tukehtuu,2 siitä on paha mennä syyttämään munan myynyttä kauppiasta tai valmistajaa, jotka luonnollisesti olettavat asiakkaan tuntevan tuotteen käyttötavat (jätin tahdikkaasti sanomatta mitä mieltä olin matkustamisen vertaamisesta taistelualueella toimimiseen). Minulle kerrottiin yllätysmunan olevan ääriesimerkki, minkä jälkeen leikimme mykkäkoulua loppumatkan.

Muutama päivä tämän jälkeen (jälleen!) juna pysähtyi keskiyön aikoihin raiteille ennen asemaa tunniksi. Konduktööri tiedotti edeltävässä junassa tapahtuneen sairauskohtauksen, jonka selvittämistä odotimme. Eri lähteistä matkustajille selvisi nopeasti että edeltävä juna oli seissyt jo ennen omaa pysähtymistämme tunnin, minkä päättelimme tarkoittavan jonkun yrittäneen ns. viimeistä kumarrusta. Vierustoverini (jonka kanssa olin ajankuluksi aloittanut keskustelun) sanoi joitain melko epäimartelevia asioita lähteneen todennäköisestä elämäntyylistä. Kun toppuuttelin ja muistutin sote-alan kriisistä ja kirjailija Miki Liukkosen pyrkimyksistä hakea epäonnistuneesti ahdinkoonsa apua, vaihtoi tämä aihetta. Myöhemmin soimasi itseään voimakassanaisesti ettei ollut ymmärtänyt valita junan sijaan bussia, koska nyt yöunet jäivät vajaiksi. Tarkemmalla kyselyllä selvisi, ettei kokenut tiedonpuutteen ”sairastapauksesta” olleen hyväksyttävä syy olla itselleen armollinen. Kaikkeen pitäisi kyetä valmistautua. Tämän jälkeen alkoi taas puhua ”sairastuneen” elämänvalinnoista, missä kohtaa siirryin muualle odottamaan junan liikkeellelähtöä. (Mainittakoon vielä, ettei ollut eläkeikää lähestyessäkään ollut ollut kertaakaan sairaslomalla.)

Näistä kohtaamisista on nyt jo hetki, mutta mietin niitä edelleen.

Kaikille näissä kolmessa tapauksella on tiivistetysti kyse yksilön turvattomuuden kokemuksen tunnistamisesta ja/tai oikeuttamisesta. Kun turvattomuus koetaan joksikin johon voidaan valmistautua, voidaan sen seurauksista syyttää yksilöä. Ruokamyrkytys ulkomailla? Mitäs läksit. Juna myöhässä? Olisit katsonut etukäteen verkosta. Mielenterveysongelmat johtavat itsemurhaan? Varmaan käyttänyt huumeita.

Raadollisuuden ymmärtää ehkä paremmin (tai ainakin asia aukeni itselleni) kun tajusin epäonnistumisen yksilöimisen olevan välttämätöntä jos halutaan yksilöidä myös onnenkantamoiset, esimerkiksi pääsy ns. ”nettoveronmaksajaksi”. Enemmän-tai-vähemmän tarkoituksellisesti onnettomuuksien yksilöinti oikeuttaa paitsi progressiivisesta verotuksesta luopumisen (”verotus on varkautta”), toisaalta kieltää tarpeen verovarojen yleishyödylliseen käyttöön (”kumminkin menee viinaan”).

Samalla on hyvä huomata ettei keskustelutapa ole uusi: kalvinistien proto-kapitalistinen puhe taivaspaikkojen jaosta (”rikkaat rikastuu koska Jumala palkitsee omansa jo maan päällä”) on tavalla tai toisella ollut protestanttisissa maissa valtavirtaa jo vuosisatoja. Tätä uskonnollista näkökulmaa pyrittiin myös osoittamaan ”tieteellisesti”, mutta kun tietoa tuli lisää, siihen ei edeltävistä uskonnollisista syistä tartuttu.3 Sen sijaan katolisen anekaupan pilkkaus jatkui: mitä se hyvettää rikkaan sielua jos rahoittaa köyhäinhuoltoa, varmasti köyhät ovat köyhiä syystä? Kun katolisen rikkaan mieltä taivaaseen pääsystä helpottivat yhteisön hyväksi tehdyt lahjoitukset, protestantille lohtua taivaaseenpääsystä tuotti itse pankkitili. Tämä myös tarkoitti, paitsi että ”köyhät ovat aina keskuudessamme”, niin että köyhyys maan päällä on vain ”helppoa aikaa” ennen helvettiin joutumista. Erikseen ovat sitten ”pyhät köyhät” jotka ovat köyhtyneet esimerkiksi puolison kuoleman myötä (protestanttiset maat rakensivat merkittäviä poliittisia himmeleitä näiden pyhien köyhien löytämiseen, ja tätä perua on myös suomalainen toimeentulotukijärjestelmäkin).

Yksilövastuun korostus on länsimaissa perinteisesti ollut keski- ja yläluokan4 ihanne, sillä ongelmat ovat yleensä sellaisia että ne ovat ratkenneet rahalla, jota on saatu vaikkapa maaomistuksista tai kaupankäynnistä.5 Tästä eriävästi työväenluokka (ja sitä edeltävät maaseudun maattomat luokat) taas eivät juuri rahoja nähneet, vaan keskittyivät tavaroiden ja palvelusten vaihdantaan, koska rahat menee, mutta naapurit säilyvät (maaseudulla jopa kymmeniä sukupolvia). Edelleenkin työväenluokan edustajat helposti muuttavat esimerkiksi lottovoiton sosiaaliseksi pääomaksi vaikkapa kuittaamalla lähipiirin laskuja, mistä keskiluokka yleisesti tekee pilaa huonona rahanhallintana.6 Suomessa hyvinvointivaltion ihanteisiin kuului julkilausutusti tavoite vapauttaa yksilö yhteisönvastuusta ja korvata se yksilön ja valtion suhteella.7 Nyt tähän ollaan julkisesti hakemassa muutosta.

Samalla yhteiskunta kovenee: jos köyhyys ja epäonni ovat paitsi sattumaa, niin viestejä Jumalalta (joko uskonnollisessa tai maailmankuvallisessa mielessä), niin epäonnistuminen ei ole pelkästään harmi, vaan osoitus sielullisesta alennustilasta tavalla, jossa auttaminen on vain huonon käytöksen tukemista.

Se että tällainen riskiyhteiskunta kannustaa pakonomaisesti riskien välttämistä eikä niiden ottamista (samalla kun retorisesti pyytää tekemään juuri toisin) on kummallista. Tässä kohtaa on hyvä toistaa otsikossakin mainittu ihmislajin luonne laumaeläimenä (ja edelleen pidämme itsestäänselvänä että ”lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä”)8. Emme ole maailman mittakaavassa erityisen vahvoja tai kestäviä. Älykkäitä olemme (ainakin omasta mielestämme), mutta se on taito jonka hyödyllisyys tyhjiössä on melko vaatimaton. Meillä meni satoja tuhansia vuosia, jopa vuosimiljoonia, ennenkuin älykkyys alkoi tuottaa sellaista osinkoa, että kykenimme alkaa kokea itsemme ruokaketjun huippuna. Siitä on vain muutamia satoja vuosia. Siihen asti pysyimme elossa koska pystyimme luottamaan toisiimme, ja onpa tieteilijät ehdottaneetkin että ensimmäinen merkki sivilisaatiosta ei ole keihäänkärki, vaan katkeamisesta parantunut sääriluu.

Kaikista näistä syistä onkin yllättävää kuinka populaarikulttuuri ja liikemaailma ihastelee ”yksinäisiä susia”, unohtaen että luonnossa ”yksinäinen susi” on vaarallinen nimenomaan koska se on kykenemätön huolehtimaan omista tarpeistaan, pistäen elämänsä lottoarvonnan kaltaisten todennäköisyyksien varaan. Lopulta yksinäinen susi kuolee nuorena. Kun jalka murtuu tai kuume nousee, kuolema kerää omansa.

Tästä johtuen ihmiset (kuten nisäkkäät yleensäkin) ovat luonnostaan auttavaisia: annamme paitsi paljostamme, niin usein myös vähästämme. Yleensä empatiasta, mutta joskus myös kylmästä logiikasta: ”vangin dilemma” osoittaa että itsekkyys auttaa pikavoitoissa, mutta mikäli ympäristöllä on tietoa yksilön käytöstavoista (tai sellaista tulisi kertymään), niin huono yhteispelaaja kohtaa joka tapauksessa kohtalonsa: yleensä yksinäisenä sutena.

  1. Lisäksi on kyseenalaista odottaa ettei huijari uhkaisi toisen hyvinvointia pakosta (ts. lyhyen aikavälin selviytyminen), siinä uskossa että onnistuu välttämään lain kouran, tai että kulttuurien erojen vuoksi turistin tuomittavana näkemä käytös ei sellaista olisi paikallisten silmissä. Esimerkiksi liikennekulttuurien erojen vuoksi voi auton yliajamaksi jäänyt tulla todetetuksi itsetuhoiseksi, vaikka tämä toteuttaisi sitä huolellisuutta mihin hän on lapsena omassa kulttuurissaan kasvatettu. ↩︎
  2. Mainitsin tämän esimerkin koska tiesin yllätysmunien olevan Yhdysvalloissa laittomia juurikin tästä syystä. Ajattelin sen havainnollistavan hyvin tilannetta jossa kulttuuriero johtaa vaaratilanteeseen tavalla joka ei tule esiin edes huolellisella valmistautumisella. Yllätysmunien kuorissa myöskään harvemmin on suoraa mainintaa sisällä olevasta muovinpalasta. ↩︎
  3. Where [Adam] Smith went wrong was to suggest that these unintended consequences were always beneficial. But since this is what he thought, it is understandable that in his view the ’invisible hand’ posed on entrepreuners no obligations to moral rectitude. [Smith 1982/ 1759, 184 – 185]. [- -] Towards the end of his life Smith became rather more pessimistic in his outlook. He was disappointed to see that economic growth did not appear to have the kind of moral effects he had assumed and the development of the division of labour and trade did not have the kind of civilizing effects he had thought it would. If anything, ’commercial society’ seemed to destroy the feelings of symphathy Smith had talked about [- -] it was becoming increasingly clear that the state had to intervene in market society. [JYU:n sosiologian professori Kaj Ilmonen, teoksesta A Social and Economic Theory of Consumption, page 13] ↩︎
  4. Tässä tarkoitan keski- ja yläluokalla väkeä joilla on tietty määrä sosiaalista (verkostot, tieto ”byrokraattisista oikopoluista”, jne.), kulttuurista (yliopistotutkinto, arvonimi tai kuuluisa sukunimi, ammattititteli) , ja rahallista pääomaa. Korkeapalkkainenkaan paperityöläinen ei ole tässä merkityksessä keskiluokkainen, koska paitsi että on täysin riippuvainen työnantajasta, palkka yksin ei tarjoa sellaista yhteiskunnallista toimijuutta mihin luokkajärjestelmä perustuu.
    Esimerkiksi köyhän, korkeakoulutetun yhdistystyöntekijän mielipidekirjoitus julkaistaan helposti suuressakin sanomalehdessä, ja voi johtaa toimittajien soittoihin hallituksen vastuuministerille. Paperityöntekijän mielipidekirjoitus jää helpommin julkaisematta, tai julkaisu ei johda jatkotoimenpiteisiin. Asiat muuttuvat jos hänellä on sosiaalista pääomaa esimerkiksi ay-liikkeen edustajana.
    Luokka-aseman ja tuloluokan sekoitus juontaa yksinkertaisemmalta ajalta, jolloin sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman korrelaatio rahalliseen pääomaan oli tarkempi. ↩︎
  5. Jane Austenin 1800-luvun alussa kirjoitetussa Mansfield Park -kirjassa päähenkilö Fanny Pricen perhe on niin köyhä, että tämä pitää lähettää sukulaisille kasvatettavaksi. Köyhyys näkyi esimerkiksi siinä, että heillä oli vain kaksi palvelijaa. ↩︎
  6. Tapa on yleistä esihistoriaan asti. Siirtyminen rahankäyttöön liittyi mm. verotuksen helpottamiseksi. Viimeistään viidennellä vuosisadalla eaa. kirjoitetussa Mooseksen viidennessä kirjassa (15:1-2), mainitaan että velat on annettava anteeksi seitsemän vuoden välein. Eli toisinsanoen: jos joku on jäänyt palveluiden jakamisessa jälkeen, niin tili nollataan. Köyhäinhuoltona tämä on tehokkaampaa ja ihmisarvoa paremmin ylläpitävää kuin toimeentulotuki. ↩︎
  7. Sosiologian professorini mainitsi luennolla saaneensa vastaansa ulkomailla kuolemanhiljaisen salin kerrottuaan Suomen onnistumisessa tämän tavoitteen edistämisessä. ↩︎
  8. Mikä ei estä meitä ihailemasta ydinperheen äitiä joka tekee kaiken kasvatuksen puolison tehdessä ylitöitä. ↩︎

Julkaistu

Monsieur Spade, ensimmäinen jakso

Spade on nukahtanut tuoliinsa.

Mainitaan aluksi muutama tekstin lukemista auttava yksityiskohta.

Ensiksikin Ranska kielineen ja kulttuureineen ovat minulle rakkaita, vastapaino sille yhdysvaltalaisuuden ihannoinnille johon kotimaamme on niin taipunut. Sen kulttuuri-imperialismi on kuin myrsky ikkunalasin takana: välähdyksiä, ääniä ja tuntemuksia, tarvitsematta kuitenkaan kastua luonnonarmoilla märäksi. Tätä silmälläpitäen olen opetellut myös hieman kieltä: en tarpeeksi selvitäkseni tositilanteessa, mutta kuitenkin niin että kykenen itseni satunnaisesti nolostuttamaan.

Toisekseen Humbrey Bogart yleisesti, ja Maltan haukka (1941) sekä Casablanca erityisesti olivat nuoremmalle itselleni rakkaita: löysin ne liian myöhään jotta olisin voinut rakentaa identiteettiäni niiden ympärille, mutta tarpeeksi aikaisin ostaakseni fedoran ja tuplanapitetun trenssitakin ennenkuin aloin liikaa miettiä joukkoon kuulumista.

Ja kolmanneksi ja viimeiseksi: Clive Owen on yksi suosikkinäyttelijöitäni. 2000-luvun alussa hänellä oli useampi elokuva jota voisin yrittää luokitella ”itsetietoisiksi toimintaelokuviksi”: Sin City, Inside Man, Children of Men, Shoot ’Em Up. 2010-luvulle tultaessa hän kuitenkin lopetti suurtuotantojen tekemisen, ja minulle jäi nämä elokuvat joita voisin enempää liioittelematta kutsua liki täydellisiksi. En ole hyvä arvioimaan näyttelysuorituksia, mutta uskaltaisin ehkä kuvailla näitä suurtuotantojen hahmoja yhdistävän ei niinkään kivikasvoisuuden, kuin tietyn hallitun etäisyyden ja toiseuden tunteen. Owenin hahmot näkevät ympäristönsä terävästi, mutta nostavat niistä tärkeinä asioita joille katsoja itse ei aseta merkitystä. Tällä kaikella on tietenkin paljon yhteistä Humbrey Bogartin tunnetuimpien hahmojen kanssa.

Joten kaiken kaikkiaan, Clive Owen Bogartin hahmona tuntuu helpolta yhdistelmältä. Sarjan sijoittaminen taas eteläisen Ranskan maaseudulle.. ei niinkään.

Spade kipuilee auringon, lasten, ja täyden värimaailman kanssa.
Ranskaan saapunut Spade huomaa mitä paikalliset ajattelevat kielitaidottomista.

Tarina alkaa 1950-luvun alkupuolelta1: Sam Spade saapuu Bozoulsin pikkukylään. Hän on vastaanottanut hyvästä rahasta toimeksiannon kuljettaa edesmenneen ”vanhan tuttunsa” tytär isänsä luokse. Harmillisesti pian kylään saavuttuaan lunttilapun avulla navigoivalle Spadelle käy ilmi että paitsi että isä on kateissa, niin kukaan ei liiemmin tahdo häntä takaisin. Pohtiessaan miten hän saisi pidettyä sanansa tytön eteenpäinluovutuksesta, tulee tämä ottaneeksi pari paikallista keikkaa pitääkseen itsensä leivässä.

Spade valmistamassa ruuaksi kukkoa, joka on tapettu tämän silmien edessä kylän torilla.
Spaden auto on sopiva Ranskan hiekkateille ja kapeille kaduille.

Yhtäkkiä kahdeksan vuotta on kulunut. Spade on suljahtanut osaksi pikkukylän elämää: hän on opetellut ranskaa, ostanut puolet paikallisesta menomestasta (Casablanca-tyyliin), ja nyt 15-vuotias holhokki on paikallisessa nunnaluostarin yhteydessä olevassa koulukodissa loppusijoitettuna.

Ikävästi kultaiset eläkevuodet maalla keskeytyvät, kun lapsen isä ja isoäiti yhtäkkiä kiinnostuvat lapsesta: tälle kun on täysi-ikäisyyden myötä tulossa iso perintö ”jota voi ainoastaan kutsua väärydellä hankituksi”. Ikävästi perinnön perässä on myös muita ”tuttuja” äidin elämästä, ja nämä eivät pelkää tehdä ruumita.

Mustasukkainen aviomies ei pidä siitä kuinka tämän vaimo viihtyy Spaden seurassa.
Paikallisen iltaravintolan omistajat keskustelevat arjestaan.

Tavallaan juonen peruskuvio on reverssi-Hercule Poirot: englanninkielinen ranskankielisessä yhteisössä; maalaisväestöä, ei yläluokkaa. Spade on asiantunteva yksityisetsivä, muttei maailmankuulu. Paikallisille hän on vain ”se amerikkalainen joka kuulemma oli nuorempana kova tyyppi”. Muiden asioihin puuttumattomana, omista ongelmistaan hiljaa pysyvänä Spade on hyvä naapuri jos kuka. Sellaisesta ollaankin kiitollisia, kun 1960-luvun alussa riitaa saa niin monesta asiasta: kuka teki yhteistyötä natsien kanssa, ketkä ovat gaulisteja, ketkä pitävät Algerian sotaa turhana virheliikkeenä. Pikkukylän arkea on kiva seurata, ja yhtäkkiä kummallinen ”yhdysvaltalainen yksityisetsivä Ranskan maaseudulla” -tilanne tuntuukin juuri sellaiselta, johon Humbrey Bogartin hahmo kuuluukin asettaa.

Sam Spaden uusi lukaali on kaukana San Fransiscon toimistosta.

Miinuspuolena en ole vakuuttunut aikahypyn aikana tapahtuvasta avioliitosta, jonka vuoksi Spadella on 1960-luvulle tultaessa peritty viinitila. Rikkaus ei sovi ajatukseeni yksityisetsivästä, vaikka Maltan haukan (1931) versiota katsoessa Spade vaikuttaakin hyvin toimeentulevalta, ja Bogartin 1941-versiokaan ei nuku toimiston nurkassa murphy-sängyssä. Olisin varmaan itse jättänyt menestyvän maatilan keskusrakennuksen pois taustatarinasta. Ainakaan pilootissa viinitila ei myöskään tunnu tarinan kannalta tärkeänä: Spadella olisi ollut syytä pysyä alueella paitsi holhokkinsa vuoksi, niin puolivahingossa hankitun osaomistetun ravintolan vuoksi. Toisaalta kylän ulkopuolelle sijoittuva koti alleviivaa hahmon ulkopuolisuutta paitsi ulkomaalaisena, niin kirjaimellisesti ulkopuolisena. Pellot ja raha erottavat.

Lavastuksesta en uskalla paljoa sanoa. Tapahtuvat sijoittuvat Ranskan maaseudulle: en usko että siellä on paljoa muutosta tapahtunut viimeiseen sataan vuoteen. Ihmisten käyttämät vaatteet silloin olivat jotakuinkin samoja kuin mitä he käyttävät nyt, tosin on sanottava että tapa jolla Spaden vaatetus kuvastaa hänen paikoilleen asettumistaan on hyvin tehty.

Jään innolla odottamaan jatkoa.

  1. Wikipedian mukaan Humbrey Bogartin versio Spadesta kattoi 1940-luvun alkupuolen. ↩︎